Hitsuhaikku - peukalokyydillä Japanissa (osat III ja IV)

Kun kello näyttää yhdeksää, pysähdymme Kurashigin lähistöllä vielä yhdelle pikatien pysäkille eli ekille. Ja kuinka ollakaan, yksi kolmestakymmenestä parkkeeratusta autosta on Kyoton kilvillä varustettu. Uuu jea, Shimonosekiläiset pääsevät jatkamaan kotiin. Kunhan autolle löytyy kuski. Kunhan. Mutta ei löydy. Vartin odottelun jälkeen vieressä olevalle autolle kävelee oranssissa työhaalarissa iäkäs, ystävällisen näköinen herra. Small talkissa kuulen sanat hitsuhaikku (englannin sanasta hitch hike, liftata) ja että on vaikea saada tähän aikaan kyytiä ja että minunkin pitäisi palata vielä Shimonosekiin ja aamulla on töitä. Ja niin on ongelma ratkennut: työmies voi tarjota mulle majapaikan jonkin matkan päästä, ei maksa mitään mutta jaan sen kiinalaisnaisten kanssa, paikka on erittäin huonossa kunnossa eikä peseytymismahdollisuutta ole. 

Mä ajattelen siirtotyöläisiä. Huonoja oloja. Mutta millainen kokemus (!) - ja mun kyyditsijä pääsee vihdoin palaamaan kotiinsa. Matkalla vanha herra kysyy multa aavistuksen haparoiden englanniksi, mistä olen kotoisin. Muuta emme jutustele - herra puhuu puhelimessa, ja ymmärrän, että [oletettavasti kiinalaisten naisten puolesta] on jotenkin ongelmallista ottaa minut nukkumaan paikkaan josta oli puhetta. Tien varrelta kyytiin nousee nuori, vakailmeisen näköinen nainen, ja matka jatkuu hiljaisuuden vallitessa kohti korpea. Vartin ajomatkan jälkeen saavumme perille pieneen, hiljaiseen kylään, jossa on enemmän peltoa kuin taloja. Kyytiin noussut tyttö johdattaa minut sisälle rakennukseen. Puikkelehtiessamme ohuita käytäviä ja sisäpihaksi avautuvia tiloja pitkin sisälle rakennukseen, kysyn japaniksi onko tyttö japanilainen. Hän vastaa olevansa kiinalainen, jolloin suurella vaivalla saan palautettua mieleen jotain kiinankielistä, ja kerron että tulin muutama päivä sitten Kiinasta. Ehkä mä vain kuvittelen, mutta ilmapiiri tuntuu heti lämpimämmältä, ja keskustelu sujuu loppuillan englannin, kiinan ja japanin sekoituksella.

"Sisäovella" vaihdamme kengät sisätossuiksi ja astun suoraan keittiöön. Ei hassumpi. Keittiön toisella puolella on tyhjä huone, josta avautuvat japanilaiset ovet... noh, tällaiseen huoneeseen:

Olohuone eli mun huone.

Katselen kiinnostuneena ympärilleni kun kiinalaisnainen ja työläisherra puuhaavat japanilaisen rauhalliseen tapaan takan (!) ja pedin laittamisen parissa. Hetkessä takassa rätisee lämpöinen tuli, ja pian mulle sanotaan että kaikki on valmista jos haluan käydä peseytymässä. Sokkeloimme kolmen käytävän ja neljän huoneen läpi pieneen, lämpimään suihkuhuoneeseen, jossa mua odottaa höyryävä kylpyamme! Voi hyvänen aika... En ole vielä tavannut muita talossa olijoita, joten en tiedä kuinka monta kylpijää mun jälkeen vielä tulee, yritän olla nopea mutta kyllä nousee kielen päälle taas ii kimochi~~ kun uppoudun kaulaani myöten kuumaan veteen.

Kylvyn jälkeen löydän, ihme kyllä, tieni takaisin olohuoneeseen (vaikka yritänkin mennä sisään vääristä ovista, eh :D), jossa mua odottaa lasi japanilaista punaviiniä, kupillinen maitoteetä ja pannullinen japanilaista vihreää teetä sekä muutama keksi. Jutustelemme hetken, kiinalainen tyttö esittelee paperin kanssa nimensä (WW) sekä antaa sähköpostiosoitteensa ja puhelinnumeronsa. Hän pahoittelee kovasti sitä, että joudun nukkumaan täällä yksin, talossa ei ole muita, mutta että he (työmies ja hän) palaavat aamulla puoli yhdeksältä. Kun vakuutan, että selviän yöstä yksin, he toivottavat hyvää yötä ja lähtevät. Sammutan tv:n, juon teetä ja kuuntelen hiljaisuutta. Nautin.

Kahdentoista aikaan totean että olisi pitänyt jo mennä nukkumaan ja hautaudun peiton alle. En tiedä miten olen vielä yhden aikaan niin hatarassa unessa, että herään ääniin paperiseinien toiselta puolelta. Joku nousee seisomaan ja ottaa muutaman varovaisen askeleen. Lattia narahtaa. Kestää kymmenen sekuntia kun yritän keksiä miten tilanne on mahdollinen, mutta äkisti muhun iskee paniikki: talossa ei varmasti pitänyt olla ketään. WW ja ystävällinen vanha herra lähtivät autolla toiseen paikkaan. Mutta mitä jos ystävällisen näköinen vanha herra ei olekaan ystävällinen? Mitä jos seinän takana on koko illan ollut joku jolla on pahoja aikeita. Makaan paikalleni jäykistyneenä ja kuuntelen. Kuulen vielä pari kertaa jotakin epämääräistä, mutta pitkän aikaa on hiljaista. Käyn läpi mahdollisia vaihtoehtoja; mitä tehdä jos joku hyökkää kimppuun. Mulla ei ole lähistöllä mitään muuta kättä pidempää kuin tietokone ja kamera. Rahaakaan mulla ei ole kovin paljoa, mutta jos henki säästyy niin eipä ole väliä vaikka kaikki menisi. Eikä harmita tietokonekaan, olisipahan vähemmän kannettavaa, mutta valokuvista en haluaisi luopua. Odotan. Ja vaikka kuinka yritän rentoutua, sydän hakkaa ja mä tärisen. Yritän vakuuttaa itselleni, että jos joku haluaisi tehdä jotain, se olisi jo tehnyt. Mutta jos se kuuli kun reagoin askeliin, kuuli kun nielaisin, ja odottaa että nukahdan uudelleen. Yritän nähdä varjoa paperiseinällä, mutten erota mitään. Kymmenen minuutin odottelun jälkeen kysyn varovasti japaniksi, are... dare ga imasu ka?- kuka siellä? Ei vastausta. Ei pihahdustakaan. 

Nousen kiireesti, vedän housut jalkaan ja etsin herrasmiehen aiemmin esittelemän taskulampun käteeni. Shitsureishima~su kuiskaan hiljaa, ennen kuin avaan viereiseen huoneeseen johtavan oven. En näe mitään. Kolmen kymmenen sentin päässä on pitsiverhot ja niiden takana lasiseinä, jonka toisella puolella näkyy valoa. ano~, onko siellä ketään? 

Vihdoin ymmärrän heijastuksista sen verran, että valo tulee taskulampusta. Lasin toisella puolella on [jälleen yksi] sisäpiha. Ulkona ei näy liikettä. Rauhoitun hiukan, ja käyn uudestaan levolle. Puoli tuntia myöhemmin olen edelleen valveilla, koska odotan kuulevani lisää askelia. Lopulta etsin repusta nappikuulokkeet ja kuuntelen musiikkia aamuun asti heräillen välillä kappaleen vaihtumiseen. Aamulla herättyä enää pelota - tietenkään. Yöllä on ihan toisenlaista, kun tajuaa olevansa keskellä ei mitään paikassa josta ei tiedä mitään, ketään ei ole lähistöllä auttamassa eikä mulla ole mahdollisuutta ottaa yhteyttä kehenkään.

Ystävälliset auttajani palaavat aamulla. Kuulen, että talo on 300 vuotta vanha, ja että vanha herra asuu siinä yksin. En saa selitystä askelille. Aamiaista mutustaessa (kyllä, sekin tuotiin mulle pöytään) mulle selviää, että "työmies" on todellisuudessa bisnesmiehiä, WW:n pomo. WW saa päivän vapaata, jotta voi näyttää mulle kaupunkia, ja niin hurautetaan Kuroshigin vanhaan kaupunkiin turistialueelle, käydään ihastellaan sakuraa, kivassa kahvilassa, tutkitaan taidemuseo, saan lahjaksi suklaaherkkuja maapähkinäpikkupuodista ja päätetään kierros lounaalla niin hienossa ravintolassa että mua vähän nolottaa mun arkiset vaatteet. Enkä saa maksaa mistään mitään. Pomo tulee työpäivän jälkeen hakemaan meidät; mun tavarat on autossa valmiina niin että pääsen suoraan jatkamaan hitsuhaikkua kunhan mut viedään ensin eki:lle, "asemalle" eli parkkipaikalle highwayn varrelle.

Kurashiki, vanhan kaupungin laidalla

Kurashiki, pottery store eli valujuttuja

Kurashikin Alko

Kurashikin kukkasia

Kurashiki, japanilainen lounas.

Mä ymmärrän japaninkielisestä keskustelusta, että Kyotoon olisi vaikea liftata ja että juna olisi parempi, ja siispä totean että ei huolta, kyllä se onnistuu. Mulle ei vastata mitään, keskustelu soljuu sujuvasti eteen päin muista aiheista, ja kohta ollaan asemalla - mutta eipä vaan mitenkään autojen pysähdyspaikalla vaan rautatie-asemalla. Ja mitäs mä siihen, en voi siinä vaiheessa enää pyytää että viekääs mut nyt liftaamaan. No, maksetaan junasta, ei se nyt niin kallis voi olla vaikka liftaaminen onkin hauskempaa; WW saattaa mut automaatille mutta en saa ostaa lippua vaan WW ostaa, sekin on lahja pomolta eikä lahjasta voi kieltäytyä ja äkkiä mulla on kädessä lippu Japanin kalleimpaan junatyyppiin, extrasuperhypershinkanseniin eli Nozomiin (ainoa juna johon Japanin reilipassi ei kelpaa, niin hieno se on). Mut saatetaan laiturille ja odotetaan junan tuloon asti, katsotaan että pääsen varmasti oikeaan vaunuun vaikka koetan vakuutella että hyvin tämä menee ja selviän kyllä; ja juuri ennen lähtöä mun käteen tökätään vielä pussillinen leivoksia "päivälliseksi", ole nyt varovainen ja nauti matkasta, ihana kun kävit ja toivottavasti tavataan vielä.

Ja mulla
ei
olisi ollut antaa
kuin
jämäpaloja
rosoista, kulunutta
Fazerin suklaata
enkä
antanut sitäkään.


Pääsin onnellisesti - ja nopeasti - Kyotoon. Turisti-infosta neuvottiin mulle reitti hostellille, bussikuski huolehti että jään kyydistä oikealla pysäkillä (kun siis rinkan kanssa nolona änkesin eteen sanomaan että mä en nyt oikein ymmärrä tästä kartalta että minkä nimisellä pysäkillä mun pitäis jäädä), ja hostellin (Khaosan Guesthouse) henkilökunta oli loistavaa ja Kyotoon tulosta oli hyvä fiilis. Istuin koneella näitä juttuja kirjoittaen ja yhtälailla henkilökunnan ja erinäisten matkailijoiden kanssa jutellen yö-yhteen asti. Ja nukkumaan mennessä olin iloinen sitä, että huoneessa nukkui kolme muuta ihmistä, ja seinän takana molemmin puolin monta lisää, niin että ei tarvitsisi herätä ääniin joita ei pitäisi kuulua... :) Niin päättyi mun liftausreissu Japanissa ja tuumailin, että ensikerran en osta juna- enkä reilipassia, vaan otan mukaan jotain mitä voin antaa ihmisille muistoksi ja liftailen paikasta toiseen. Ja opettelen olemaan napakampi niin etten ole vaivaksi silloin kun kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaan...