Voi teitä rakkaat ihanat uskolliset ihmiset jotka vielä kuukaudenkin jälkeen jaksatte käydä tarkistamassa, joko olisin päivittänyt! Totesin tänään puhelimessa, että olen kokonaan unohtanut edellisen lähes valmiin blogitekstin viimeistelyn, mutta älkää huoliko, se on tulossa.
Olen palannut matkaan mielessäni useita kertoja. Ja olen päässyt kertomaan juttujakin. Mutta mitä sitä osaa vastata, kun joku kysyy mikä jäi päällimmäisenä mieleen? Sanon aina, että Japanin ystävälliset ihmiset/ liftausreissut, ja Kiinasta... mitähän mä Kiinasta olen sanonut? Että haluaisin mennä takaisin, että oli yllättävää, positiivisesti. Mutta eihän puolta vuotta saa mitenkään mahtumaan muutamaan lauseeseen. Puolta vuotta uusia kokemuksia päivittäin.
Ehdin jo tuskailla jossain vaiheessa matkakuvien katoamista, kun ulkoinen kovalevy päätti lakata toimimasta. Olin ehtinyt sentään osan kuvista varmuuskopioida, mutta kyllä vaan harmitti. Niin paljon, ettei sanotuksi saanut. Vaan arvatkaapa, vakuutusyhtiöstä on kerrankin hyötyä, kun suurehkolla mutta siedettävällä 150 €:n omavastuulla saan lähettää kuvat pelastettaviksi. Mut sen verran mä olen tuon once-in-a-lifetime eli kerran elämässä -reissun muistoista maksamaan. Voisi kai sitä huonomminkin rahansa käyttää.
Ajattelen päivittäin japanin kieltä. Tai kielellä. Tänään eräs Japanissa tapaamani amerikkalainen oli linkannut facebookiin kiinankielisen laulun. Ja hämmennyin, kun kuvittelin ymmärtäväni heti biisin ensimmäisen lauseen; wo de jia - minun kotini. O.O Oikein meni. Ja ymmärsin vielä kolmen muunkin biisin nimet - lukemalla hanzeja eli kiinan kirjoitusmerkkejä. Ei siis ollut ihan turha reissu.
Kuukaudessa olen sopeutunut Suomessa olemiseen. Kyllä vaan ajatus takaisinmenosta silti kutkuttaa; häntä alkoi heilua heti, kun kuulin Kuopiolaisen ystäväni perheineen suunnittelevan Kiinan matkaa. Että mä voin lähteä oppaaksi. Mutta tällä hetkellä on tyydyttävä hyräilemään, että mä joka päivä töitä teen/ mä joka päivä puoli kahdeksaksi meen. Ja siellä sairaalan osastolla antibiootteja puhdasilmakaapissa laimennellessani nojaan otsan kaapin seinään ja annan mielen vaellella matkamuistojen seassa.
Päätän Xiaojuanin aiemmin mainitsemaani biisiin "Minun kotini". Biisin fiilis sopii hyvin tänään lyhyellä varoitusajalla saatuun [lääkehoidon osaamisen tenttiä varten annettuun opiskelu]vapaa päivään. Kävin vähän nostalgisoimassa yliopistolla, ja toteamassa, että olen unohtanut salasanan, jota olen viimeksi tarvinnut puolitoista vuotta sitten. Nauratti ^^
Tässäpä teille, nauttikeetten:
