I shall take (osa II)

jatkoa edelliseen postaukseen.


* * *

Koska en ole vieläkään tullut julkaisseeksi merkintää japanilaisista ilmauksista, lyhennän - jo kuukausia sitten kirjoittamani, yhä julkaisemattoman blogimerkinnän - listaa kolmella. Lisää ilmauksia siis tulossa myöhemmin.

Ensimmäistä ilmausta käytetään ennen ruokailua, ja se käännetään usein englanniksi "I'm digging in" tai sivistyneemmän kuuloisesti "I'll help myself". Suomalaisittain "hyvää ruokahalua" - niinhän sanotaan ranskaksikin ennen kuin aletaan syömään.

いただきます

i ta da ki ma su

Itadakimasun ajatus poikkeaa kuitenkin näistä ilmauksista merkittävästi. Suora käännös on "I shall take" tai "I humbly receive", eli "otan nöyrästi vastaan". Verbin vanha sanatarkka käännös on "laittaa jtkn päänsä päälle". Kun alempiarvoinen sai jotakin korkea-arvoisemmalta, hän nosti kätensä ja otti esineen tai asian vastaan pään yläpuolella. Mitä ruokaillessa sitten otetaan vastaan? Sanonnan taustalla on buddhalainen filosofia, jonka mukaan kaikessa elollisessa, jokaisessa riisinjyvässäkin, on henki. Elääksemme itse otamme muiden elämän, ja näin tehdessään japanilaiset muistavat kiittää niitä, jotka ovat tämän eteen jotakin antaneet; luontoäitiä ja maanviljelijää. Itadakimasu. 

Ruokailun loputtua kiitetään tietenkin ruoan valmistajaa: 

ごちそうさまでした

go chi sou sama de shi ta

Gochou tarkoittaa sananmukaisesti fiestaa ja sama on kunnioittava pääte (ylempiarvoisten henkilöinen nimen perään liitetään puhutellessa -sama; normaali pääte on -san). Lausahduksessa kiitetään siis fiestan laittajaa, ja se opetetaan yleensä parina itadakimasun kanssa. Tämä on ilmauksista vähiten mielenkiintoinen, koska sen merkitys on sama kuin länsimaalaisessa kulttuurissa.

Kolmas ilmaisu liittyy ensimmäiseen:

もったいない

mo tta i na i

Mottainai tarkoittaa turhaa tuhlaamista tai hukkaan menemistä - tässä yhteydessä ruoan, mutta yhtä hyvin ilmausta voidaan käyttää vaikkapa ajan hukkaan heittämisestä. Mottainain taustalla on itadakimasun tavoin buddhalainen ajatus siitä, että asioilla on sielu/henki. Koska olemme kiitollisia ruoasta, jonka olemme saaneet, emme tietenkään heitä sitä hukkaan. Japanissa on epäkohteliasta jättää ruokaa lautaselle, sillä buddhalaisen ajatustavan mukaan jokaisessa riisinjyvässäkin on henki. Niinpä sen yhden ainokaisen riisinjyvän hukkaan heittäminenkin on, kuten sanottua, mottainai. 

Miten nämä sitten liittyvät edelliseen postaukseeni? Taisin vähän vaahdota siitä, miten täällä 1) valitetaan turhasta eli ollaan kiittämättömiä ja 2) hankitaan kauhiasti tavaraa; "Haluan asian x, mutta ei meille enää mahdu. Pitää ensin heittää jotain pois". 

Matkan jälkeen olen muuttunut entistä vahvemmin aineettoman pääoman kannattajaksi (en tarkoita asketismia :P). Kokemusten. Ja sitten yritän muistaa, että kaikki eivät halua kokemuksia ja elämyksiä - toisille kauniisti kalustettu ja sisustettu omistusasunto, vaatteet ja auto ovat ihan yhtä tärkeitä. Tai lähinnä ehkä tärkeämpiä. Niinpä mä en ole vielä ratkaissut sitä ongelmaa, minkä verran ihmisillä länsimaissa on [mun mielestä] oikeus tai kohtuus omistaa (ihan niin kuin tähän nyt joku yksi oikea vastaus olisikin...). Pahvilaatikoita muuton jälkeen purkaessa olen todennut, että vähemmälläkin olisin varmasti yhtä tyytyväinen. Muuttovaiheessa tyytyväisempikin. 

Lisättäköön lopuksi: en sano, että edellisessä kappaleessa mainitut asiat olisivat jotenkin yksinomaan huonoja; tottahan mä itsekin haluan asua asunnossa, jossa viihdyn. Kyse on enemmän siitä, mitä mä tarvitsen viihtyäkseni. Että jos sitä jättäisi kaikki mainoskuvastot katselematta ja kaupat kiertelemättä, olisiko sitä onnellisempi vähemmälläkin?

En voi mitään tälle, että mun vähän tekisi mieli ravistella myös muita ihmisiä.

Sillä tavalla lempeästi.

I shall take (osa I)

Kesä vierähti - yllättääkö ketään: kiireisesti. Olen nauttinut näistä raikkaista syysaamuista ja auringonpaisteesta, ja koettanut muistella, miltä tammikuiset aamut tuntuivat Kunmingissa. Oliko kylmempää? Ainakin kuivempaa. Siksi syysaamut Suomessa alkavat ennen pitkää tuntua koleammilta kuin talviaamut Kunmingissa. 

Kesän alussa (huom, "kesän alussa" tarkoittaa tässä mun Suomeen paluun jälkeistä aikaa eli noin kesäkuun puoliväliä) mieleen putkahteli tuon tuostakin hetkiä ja maisemia matkan varrelta. Ja kohtaamieni ihmisten kasvoja. En [vieläkään ole] raaskinut ottaa pienestä kangasmatkalaukustani vihreälle ilmastointiteipille kirjoitettua "3D-1 Minna" -tarraa pois, koska se todistaa, että olen ollut Tokiossa. 

Monta kertaa haudatessani kädet mustan kuoritakin taskuun hymy on noussut huulille, kun sormet ovat koskettaneet kahta sileää pientä kiveä. Se onsen. Kävin siellä. Sekakylvyssä. Liftaamassa. Ja satoi lunta tai räntää, kun japanilainen tyttö kertoi mulle harrastavansa laskettelua ja pahoitteli kun ei osannut englantia mutta ilmassa oli paljon hymyä ja ystävällisiä eleitä, ja se totesi mun puolen vuoden reissulle haikeasti huokaisten että "ii na~" ("voi että, oletpa onnekas").

Saan sähköposteja Kiinasta. "Mitä kuuluu, miten menee?" ja että "Muutin muualle, aloitin opiskelut Shanghaissa, täällä on paljon ihmisiä". Voi tiedättekö te täällä kotimaassa olleet ihmiset: mä en ikinä kykene jakamaan teille sitä, mitä mä olen kokenut. Olen kertonut matkalta pari kiehtovaa tapausta, jännitystarinaa ja vessajuttuja, mutta suurin osa matkasta on sellaista, että - Pikkumyyn sanoja lainatakseni - "se on suurta ainoastaan Nipsulle".

Tällaisia ajatuksia mä pyörittelin kesän. Ja kun multa kysyttiin, mitä opin tai ymmärsin matkalla, mä en osannut vastata. En osaa vieläkään. Paitsi sen, että "kyllä se matkailu ihan totta avartaa". Jos tiesin jo ennen matkalle lähtöä, miten hyvin Suomessa on asiat, ymmärrän sen nyt vielä vähän paremmin. Näinä päivinä mä olen ajatellut kolmea asiaa, jotka ehkä jotenkin ovat kytköksissä matkaan:

1) Ei mitään uutta auringon alla. Meillä valitetaan - tuleeko yllätyksenä: turhasta

2) Elämä täällä tuntuu hirvittävän materistiselta. Miten ihmeessä meillä on varaa omistaa niin paljon, mutta ei auttaa niitä, joilla ei ole juuri mitään?

3) Talous. Maailmantalous. Politiikka. Se, miten koko [länsimaalainen ja/tai hyvinvointi]yhteiskunta ajattelee ja toimii ja elää. 

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen kiinnostunut politiikasta. Melko yllättävää. Katsoin viikko sitten Docventuresin YLE2:lla esittelemän dokumentin Talouden madonluvut, ja tekisi mieleni ravitsella kanssaihmisiä. Mutta samaan mä tässä olen lyhyen lyhyen pohdinnan jälkeen päätynyt kuin uskossakin: kokemaansa tai ymmärtämäänsä ei voi pakottaa muille. Jokaisen on itse oivallettava.

Tämä kaiken perään on pakko sanoa, että en näistä ajatuksistani huolimatta ajattele olevani parempi kuin muut. Voisin kirjoittaa esimerkiksi "nimim. omistan kolme toimivaa [joista kaksi tosin on melko vanhoja ja hitaita mutta silti toimivia] läppäriä ja erinomaisen pöytäkoneen, ja suunnittelen tällä hetkellä älypuhelimen hankkimista". Tai nimim. lista-mistä-tahansa-turhista-asioista-joita-omistan ja joihin-käytän-rahaa. 

* * *


hengähdä vähän, jatkuu osassa II...

Paluufiiliksiä kuukauden Suomessa olon jälkeen

Voi teitä rakkaat ihanat uskolliset ihmiset jotka vielä kuukaudenkin jälkeen jaksatte käydä tarkistamassa, joko olisin päivittänyt! Totesin tänään puhelimessa, että olen kokonaan unohtanut edellisen lähes valmiin blogitekstin viimeistelyn, mutta älkää huoliko, se on tulossa.

Olen palannut matkaan mielessäni useita kertoja. Ja olen päässyt kertomaan juttujakin. Mutta mitä sitä osaa vastata, kun joku kysyy mikä jäi päällimmäisenä mieleen? Sanon aina, että Japanin ystävälliset ihmiset/ liftausreissut, ja Kiinasta... mitähän mä Kiinasta olen sanonut? Että haluaisin mennä takaisin, että oli yllättävää, positiivisesti. Mutta eihän puolta vuotta saa mitenkään mahtumaan muutamaan lauseeseen. Puolta vuotta uusia kokemuksia päivittäin. 

Ehdin jo tuskailla jossain vaiheessa matkakuvien katoamista, kun ulkoinen kovalevy päätti lakata toimimasta. Olin ehtinyt sentään osan kuvista varmuuskopioida, mutta kyllä vaan harmitti. Niin paljon, ettei sanotuksi saanut. Vaan arvatkaapa, vakuutusyhtiöstä on kerrankin hyötyä, kun suurehkolla mutta siedettävällä 150 €:n omavastuulla saan lähettää kuvat pelastettaviksi. Mut sen verran mä olen tuon once-in-a-lifetime eli kerran elämässä -reissun muistoista maksamaan. Voisi kai sitä huonomminkin rahansa käyttää.

Ajattelen päivittäin japanin kieltä. Tai kielellä. Tänään eräs Japanissa tapaamani amerikkalainen oli linkannut facebookiin kiinankielisen laulun. Ja hämmennyin, kun kuvittelin ymmärtäväni heti biisin ensimmäisen lauseen; wo de jia - minun kotini. O.O Oikein meni. Ja ymmärsin vielä kolmen muunkin biisin nimet - lukemalla hanzeja eli kiinan kirjoitusmerkkejä. Ei siis ollut ihan turha reissu.

Kuukaudessa olen sopeutunut Suomessa olemiseen. Kyllä vaan ajatus takaisinmenosta silti kutkuttaa; häntä alkoi heilua heti, kun kuulin Kuopiolaisen ystäväni perheineen suunnittelevan Kiinan matkaa. Että mä voin lähteä oppaaksi. Mutta tällä hetkellä on tyydyttävä hyräilemään, että mä joka päivä töitä teen/ mä joka päivä puoli kahdeksaksi meen. Ja siellä sairaalan osastolla antibiootteja puhdasilmakaapissa laimennellessani nojaan otsan kaapin seinään ja annan mielen vaellella matkamuistojen seassa.

Päätän Xiaojuanin aiemmin mainitsemaani biisiin "Minun kotini". Biisin fiilis sopii hyvin tänään lyhyellä varoitusajalla saatuun [lääkehoidon osaamisen tenttiä varten annettuun opiskelu]vapaa päivään. Kävin vähän nostalgisoimassa yliopistolla, ja toteamassa, että olen unohtanut salasanan, jota olen viimeksi tarvinnut puolitoista vuotta sitten. Nauratti ^^

Tässäpä teille, nauttikeetten:

Asunnotta vaan ei koditta

Ensimmäinen viikko Suomessa takana. Kiittelin eilen Kuopiossa käväistessä työnantajaa siitä, että sain reilun viikon vapaata ennen töiden aloittamista. Ensimmäiset päivät olin sisäisesti hiukan ulalla. Ihmettelin sinistä taivasta ihailin koivujen kylkiä, ja vehreyttä, joka jatkuu teiden varsilla loputtomiin. Ihmisten puuttuminen ei shokeerannut; olen blogissakin muutamaan kertaan, ja vielä useammin ihmisten kanssa keskustellessa kertonut siitä, miten vähän asukkaita Suomessa on moneen muuhun maahan - tai kaupunkiin - verrattuna.

Se, mikä musta tuntui täällä hetken aikaa kaikkein oudoimmalle, oli ruoka. Olen viime aikoina tottunut syömään paljon kevyesti paistettua ruokaa, riisiä ja keittoja. Yhdellä aterialla on pieni määrä montaa eri sorttia. Toki poikkeuksiakin on, mutta noin yleisesti alla oleva kuva kuvasti sitä, mitä japanissa kotona ja ravintoloissa syödään. Täällä taas on tapana paistaa uunissa, ja lautaselle lapataan kasa samaa yhtenäistä mössöä (ei mössöä sinänsä, mutta mössöä verrattuna japanilaiseen, usein varsin esteettisesti esille pantuun ruokaan). Ja makukin on niin toisenlainen. Onko suomalainen ruoka aina maistunut tältä? 

Yksi tyypillinen japanilainen ateria; riisiä merilevällä,
paistettuja nuudeleita, ituja ja sieniä, misokeittoa, salaattia
sekä tofua avokadolla.

Viikon jälkeen alan jo tottua ruokaankin, mutta en voi kieltää: kyllä mä vähän kaipaan "japanilaista keittiötä". En oikein jaksa uskoa, että Kuopion supermarketit yllättäisivät mua positiivisesti jos lähtisin pienelle tutkimusmatkalle etsimään raaka-aineita kokatakseni jotain tutun tuntuista. Mut Kuopioon kuulemma tullut hankolais-japanilainen ravintola, josta saa kasvissushia. Lisäksi voin lohduttautua pahimman ikävän tullessa niillä muutamalla japanilaisella syötävällä, jotka toin mukanani. Niin että tulkaa nyt joku hyvänen aika käymään ennen kuin tuhoan ne kaikki yksinäni - oli tarkoitus tarjota maistiaisia...

Niin käymään sitten kun saan asunnon. Eilinen asunnonkatsomisreissu Kuopioon ei tärpännyt. Huomenna laitan lehteen ilmoituksen. Tulevan viikon asun ystävieni luona. Ja sain jo toiseltakin kaverilta viestin, että saapi tulla. Iso kiitos Ü Sen jälkeen voin yrittää sohvasurffaamista Kuopiossa. Heinäkuun puoliväliin mennessä mun ois tosin saatava asunto, koska lupasin majoittaa sohvasurffaajia animeconissa. Johon ostin eilen rannekkeen ^.^

Asiat alkavat siis asettua. Alan tottua täällä olemiseen. Odotan töihin menoa. Odotan vanhojen ja uusien työkavereiden näkemistä/tapaamista. Odotan kesäviikonloppuja Kuopiossa - ja sillä perusteella taidan jättää muut kuin Savonlinna- ja Joensuu-vierailut myöhemmälle syksyyn. Muuten menee kesä Kuopiossa taas ihan ohi, ja se ois sääli. Sitä paitsi en sais nyt alkuaikoina olla liikaa menossa, että ehdin käydä kuvat läpi ja on jotain näyteltävää kun ihmiset tulee käymään.

On onni palata Suomeen kesäaikaan. Syksy olis masentava. Alkukevätkin ehkä vähän ankea. Mut näin juhannuksen alla, kun päivä on pitkä ja linnut laulaa yötä myöten ja joka pelto on (vähintäänkin voi)kukassa, Suomi tuntuu oikein viihtyisältä. Ja vaikka en kotona kuullutkaan että okaeri, niin kyllä se tervetuloa takas halauksen kanssa tuntui ihan yhtä hyvältä. Kyllä mä nyt täällä varmaan jonkun vuoden taas viihdyn..

Terveisiä Helsinki-Vantaalta

...mut ei päivittely vielä tähän lopu. Tällä hetkellä tekee vaan mieli ilmoittaa, että saavuin turvallisesti Helsinki-Vantaan kentälle, sää on ihana ja hyräilin Suomen livekarttaa koneen ikkunasta katsellessani hymyillen että kotimaani onpi Suomi, Suomi armas synnyinmaa... Paluu ei ole koskaan ollut näin tunnerikas. Pillahdin itse asiassa varsin repäisevään itkuun kun istahdin Nagoyassa Japanissa koneeseen ja tajusin että kohta näen perheen. On ne vaan rakkaita. 

Heräsin Suomen aikaa viime yönä kahdeltatoista lähteäkseni lentokentälle. Postikortit lähtivät postiin vasta sen jälkeen kun olin lähtenyt Japanista :D Mutta ei se mua oikeestaan ees haittaa - kunhan tulevat perille. Olen ylpeä siitä, että sain sentään lähetettyä kortit. Ja jos joku jäi kaipaamaan, niin kerrottakoon, että unohdin osoitteet kotiin, joten kortteja lähti vain niille, jotka ilmoittivat osoitteen facebookissa tai sähköpostilla. 

Mitähän muuta. Kirjoitan jonkinlaisen koonnin jossain vaiheessa. Ja laitan kuvia; olen viimeksi laittanut kuvia koneelle kaksi viikkoa sitten. 

Suomen kuuleminen tuntuu - kuten arvata saattaa - oudolta. Ihmiset tuijottaa mun liian täyttä rinkkaa. Turisti-infossa palvelu on vähän ちょっと, miten sen nyt sanoisi; niin ja näin. Hymyä ei tippunut. Kaipasin heti myös kolikkopuhelinta. Neuvoivat infosta yhden yleisen puhelimen, joka toimii visalla tai mastercardilla - tai pitäisi toimia, mutta ei toiminut millään. Ilmoitti, että no connection. Sellaista se on. Eikä tarvinnut passintarkastuksessa katsoa kameraan jotta tietokone vertaisi, näyttääkö naama vielä samalta. On täällä vähän erilaista. Mut eiköhän tähän totu, vaikka viimeisellä junamatkalla lentokentälle Japanissa ajattelin, että vähän kyllä säälittää luopua tästä vapaudesta. Pitää varmaan lähteä vielä joskus toistekin ^.^

PS. Istun samassa paikassa, jossa istuskelin äitin kanssa vajaa seitsemän kuukautta sitten ennen Hongkongiin lähtöä. Videopäiväkirjoja ei ole tullut otettua aikoihin. Ja lennon jälkeen särkee päätä niin ettei tule otettua nytkään. Ja mä voisin taas jatkaa puhumista ikuisuuden. Tietyt asiat ei vaan muutu...

Paluuseen valmistautumista

Neljäs päivä kesäkuuta. Lennon lähtöön on aikaa 1 päivä 23 tuntia ja 47 minuuttia; voisi siis sanoa, että kaksi päivää. Vielä noin satanen ylimääräistä rahaa kulutettavana. Kimppakyyti Helsingistä Juvalle asti tiedossa, ja yksi asuntonäyttö Kuopion keskustasta (tosin ennen mun Suomeen paluuta, joten O käy ystävällisesti katsomassa paikan puolestani). Pitäisi kirjoittaa lista siitä mitä haluan asunnosta tietää. Pitäisi kirjoitella postikortit. Pitäisi tarkistaa, olenko varmasti ostanut kaikille tuliaiset. Lista on niin pitkä, että unohdan ihan varmasti jotain. Ongelmana on myös se, että tuliaiset pakataan täällä kaupassa niin näppärän nopeasti ennen kuin ehdin sanoa mitään, että en aina edes muista mitä paketissa on sisällä. Mutta shoppailu on ollut yllättävän hauskaa, kun on aikaa eikä ole pahemmin shoppaillut puoleen vuoteen (paitsi yhdet housut, yhden hupparin ja yhdet kengät).

Alan henkisesti valmistautua Suomeen palaamiseen; luin tänäaamuna Hesarin otsikot. Kuulostaa heti ihan oravanpyörältä. Mutta eipä ole kovin erilaista täällä elävilläkään; työpäivät Japanissa ovat hullun pitkiä, 12 tuntia on joillekin ihan normaali päivä. Ja kyse on käsittääkseni velvollisuudentunteesta. Lomaakaan ei haluta pienen syyn takia ottaa, sillä seuraavana päivänä on kaksinkertainen määrä hommia tehtävänä. Useat tapaamani japanilaiset eivät edes uneksi tällaisesta matkasta, jolla minä nyt olen. Eivät sen puoleen monet reissaritkaan; etenkin Tokion ja Kioton alueella suurin osa matkalaisista on enintään kahden viikon pituisella reissulla. Osa on kuukauden. Olen oppinut melko hyvin suuntaamaan puheet muualle, ennen kuin tulee mun vuoroni vastata. 

Ajattelin jo tänään, että onpa ihana päästä saunaan kun tulen Suomeen. Lähden hostellilta torstai-aamuna luultavasti puoli kahdeksan maissa, ja saattaisin saapua Savonlinnaan esimerkiksi kuuden, seitsemän aikaan illalla (+6 h aikaero). Tulee pitkä päivä - ajatella, miten ihana on sen jälkeen hetki rentoutua saunan lauteilla koivun tuoksussa kun kuuma höyryy kutittelee ihoa. Ja jälkkäriksi vaniljajätsiä mansikkahillolla. ^.^ Perheen näkemisestä puhumattakaan Ü Se on hyvä, että on mitä odottaa...

Suunnittelemattomuudesta ja selvittämättä jättämisestä kärsii kukkaro

Lähetin innostuspäissäni lähes kuusi kiloa tavaraa kotiin postissa. Maksoin *auch* noin 80 €. Tulin sitten Kiotoon ostelemaan tuliaisia ja aloin pohtia että näinköhän joudun vielä maksamaan ylipainomaksua. Ja että tarkistetaanpas paljonko niistä 23 kg:n ylittävistä kiloista joutuu maksamaan. Netissä maksettaessa kilot 24 - 32 maksavat 50 €, kentällä maksettaessa 80 €. Olisin siis päässyt huomattavasti halvemmalla jos olisin jaksanut kantaa kilot mukana. Ylipainomaksuista aina pelotellaan, mutta tulin siihen tulokseen, että postissa helposti kosahtaa vielä isompi maksu. Kiinassa tosin maksoin lähes 10 kilosta Suomeen vain noin 40 €. Nyt joudun pahimmassa tapauksessa maksamaan postipaketin (80 €) vielä ylipainomaksua 80 € jos en löydä vaakaa. On se raha hupaa... Onneksi on kesätyö.

Tämä ei ole ainoa esimerkki siitä, miten rahaa saa matkustaessa tuhlattua kun ei selvitä asioita tai suunnittele etukäteen. Esimerkiksi Japaninreilipassi olisi tullut käytettyä huomattavasti tehokkaammin kultaisten viikkojen aikana, ja olisin säästynyt yhden reilipassin ostamiselta. Siinä tapauksessa olisin viihtynyt nyt pidempään Tokiossa enkä mennyt takaisin etelään. Eipä haitanne, ensi kerran ehkä viisaampi. Ja oli hauska palata Shimonosekiin ja Kiotoon, tuttuihin paikkoihin kahden kuukauden jälkeen. Työntekijät muistivat mut vaikka olin vain yhden yön. Kotoisaa ^^

Tuliaisten ostaminen on ihan äärettömän vaikeaa. Paitsi ihmisille jotka tuntee hyvin ja jotka jakavat samanlaiset kiinnostuksen kohteet (tässä tapauksessa Japanin :D). Käytin eilen viisi tuntia, sain ehkä kolme tuliaista ostettua. Ja lisäksi itselle kaksi matkamuistoa. Tänään edessä on toinen ostoskatu/ -keskus. Kimono( tai yukata)kin tekisi vielä mieli ostaa.

Odottelen, että ihmiset laittaisivat osoitteita, jotta voisin lähettää postikortteja. Voi laittaa tännekin kommenttina osoitteensa jos haluaa kortin, tai osoitteen kertoa mulle yksityisemmin sähköpostitse kolibri87 /at/ gmail.com, aikaa on keskiviikkoon asti ^^ (Palaan Suomeen torstaina)

ps. Mulla on kaksitoista uskollista lukijaa jotka käyvät katsomassa blogin päivittäin. Olisi hauska tietää keitä he ovat ^^ (tai on mahdollista, että on useampi "eri" henkilö, mutta useana päivänä kävijöitä on käynyt 12 silloinkin, kun en ole kirjoittanut mitään). Blogi alkaa matkan osalta lähennellä tiensä päätöstä. Kiinan nuottivihko eli notebook jäi melkein kokonaan käymättä läpi. Mulla on edelleen kasa luonnoksia, joihin en ole paneutunut riittävästi voidakseni julkaista asiallisempaa tekstiä. Mutta saattaa olla, että kirjoittelen jotain vielä Suomeen tultuani.

Kun lude puree minua, muistan silloin Irlantia...

Laskin aamulla, että olen tavannut tällä reissulla yli satakuusikymmentä ihmistä joiden kanssa olen jutellut ja joiden kasvot muistan (laskuista puuttuu paljon ihmisiä, joita olen tervehtinyt seisoessani samassa ympyrässä mutta joiden kanssa en katso keskustelleeni). Lisäksi on liuta muita, jotka muistan hatarasti. Laskin myös, että mulla on ainakin neljäkymmentäkaksi puremaa. Bed bugs. Luteita. Onneksi olin Bepussa vain kaksi päivää, niin että eivät ehtineet ihan luita myöten syödä. Eikä tämä nyt ole enää niin iih-yyh kokemus kuin Irlannissa; kerran kun on koettu niin tietää mistä on kyse ja osaa odottaa sitä, että muutaman päivän syyhyttää ihan valtavasti ennen kuin kutina vähitellen laantuu. Saavin viimeyönä käsivarren vereslihalle. Sellaista sattuu ^.^

Olen oppinut vihdoin nauttimaan - ja nimen omaan olemaan stressaamatta liikaa - suunnitelmien muuttumisesta. Kyllä musta olisi toki ollut hauska nähdä vielä pari paikkaa, ja nyt on koko Japanin alueen kattava reilipassikin käytössä, joten rahat tulisi hyötydynnettyä parhaiten kun matkuistasi paljon. Mutta ei sitä enää jaksa tässä vaiheessa. Sen sijaan, että olisin ottanut kuuden vaihdon paikallisjunayhteyden kuvauksellisen kauniin länsirannan ja muutaman historiallisesti ja [myöskin] valokuvauksellisesti arvokkaan paikan kautta, päädyin suuntaamaan Kiotoon. Ja vieläpä samaan hostelliin, jossa ehdin viimeksi olla vain yhden yön. Ajattelin shoppailla. Oleskella. Odotella OVV:ltä viestejä asunnoista. Pakkailla. 

Metsästin tänään vahingossa yhden torakan tomaattipussiini. Jouduin heittämään idut menemään, koska en ole missään vaiheessa ehtinyt laittaa niistä ruokaa ja nyt ne ovat jo ihan reppanoita. Koetin karsia matkalla mukaan tarttuneista kahdesta kilosta paperia osan pois, mutta oli vaikeaa. Haluaisin tuoda kaikki muistot mukana. Hostin tultua töistä kotiin syötiin lounas ja lähdettiin verenluovutukseen.

Ja suru-uutinen: 5 vuotta Euroopassa vuosien 1980 - 1997 välillä asuneilla on Japanissa pysyvä verenluovutuskielto hullunlehmäntautiepidemian kanssa. Olinpa vaan pettynyt - mä en halua koskaan asua Japanissa kovin pitkää aikaa, koska en voi muuten luovuttaa verta :S Päädyttiin siinä sitten shoppailemaan department storessa pari tuntia ennen palaamista vesisateessa jäätelökioskin kautta kotiin. Sateen takia skipattiin izakaya-päivällinen ja syötiin kotona. Mutta japanilainen cuisine maistuu mulle missä vain. Herkkua :). Ilta kului rattoisasti jutustellen, ja puolilta öin aloin pakata yhden päivän aikana levälleen ennättäneitä tavaroita takaisin laukkuun. Pitää etsiä Nagoyassa jostain vaaka. Ja pukea koneeseen päälle kaikki vaatteet. Ja koettaa ostaa tulevina päivinä vain kevyitä suvenöörejä.

Suomeen palaamisen ajatus tuntuu hassulta. Vähän niin kuin tänne lähtiessä oli epätodellinen olo; muistan miten katsoin lähtöä edeltänävä yönä yläkerran kattoa ja ajattelin, että ei sitä vaan koskaan tajua ollessaan lähdössä että on lähdössä. Samaa mä miettisin nytkin jos miettisin. Ja pitäisi varmaan miettiä, että kulttuurin vaihtuminen shokeeraisi vähemmän. Olen tällä puolella palloa ihan yhtä elossa kuin te olette siellä toisella puolen, mutta mun on vaikea hahmottaa sitä toista puolta, vaikka se onkin joskus ollut tässä ja todellinen. Kummallisen rajallinen tämä ihmisen käsityskyky.

- - -

Isi ja äiti, pääsisin kimppakyydillä torstaina Juvalle asti, pystyisitteköhän tulemaan vastaan? Lähtö Helsingistä ois kaiketi neljän aikaan. Olemma mailitse yhteyksissä, viime päivät oon vaan ollut vähän kiireinen enkä jaksa enää avata sähköpostia kun kello on kohta puoli kaksi ja kuudelta on herätys.

Kymmenen asiaa, jotka Japanissa tiedetään Suomesta

Kuten olen jo pariinkin kertaan varmaan ehtinyt mainita, Suomi on Japanissa yllättävän tunnettu paikka.Tässä lista kymmenestä yleisimmin vastaan tulevasti asiasta, jotka Suomesta puhuttaessa mainitaan (suunnilleen yleisimmin mainitusta harvimmin mainittuun):

1) Helsinki
2) Aurora l. revontulet

3) Marimekko
4) Muumi
5) Lumi ja kylmyys
6) Joulupukki

7) Sauna
8) Nokia
9) Iittala
10) Minä Perhonen
 

Yleisintä siis on, että ihmiset tietävät Suomesta Helsingin, Marimekon ja revontulet.

Joulupukki (ja toisinaan saunakin) tiedetään, mutta jokapäiväisyys yllättää japanilaiset: ai että teillä kävi joulupukki kotona kun olit lapsi; eikö se olekaan vain korvatunturilla? Ja että ai melkein joka talossa on sauna! Että kesällä saatetaan käydä saunassa lähes päivittäin vaikka on kuuma? Sitä ennen on tietenkin täytynyt kertoa, että kesällä voi olla kuumakin, mutta yleisesti Suomen kesää voi pitää lämpötilaltaan miellyttävänä. Monet olettavat, että kesätkin ovat Suomessa kylmiä.

Siitä monet ovat olleet yllättyneitä, ettei Suomessa ole vuoria eikä onseneita. Täällä ne ovat niin arkipäivää - yhtä lailla kuin meille metsää, täällä on melkeinpä hankala löytää maisemaa ilman minkäänlaisia vuoria. Niin tosiaan ei meillä ole myöskään maanjäristyksiä eikä tulivuoria. Eeeeeee.... Mitä Suomesta ei tiedetä mutta voitaisiin tietää, on Angry Birds. Kiinassa AB on kovaa huutoa, vaikka lähes jokaiselle keskustelukumppanille tulikin yllätyksenä, että tuote on suomalainen. Japanissa sen sijaan AB ei ole kovinkaan suosittu, ainakaan verrattain.

Tämä tällä erää. Hong Kongista ostettu notebook on liian iso housuntaskuun, joten nuottien kirjoittaminen jää täällä huomattavasti vähemmälle kuin Kiinassa. Tosin en tiedä olisiko siitä hyötyä joka tapauksessa; Kiinankin nuottikirja jäi aika vähälle käytölle blogikirjoitusten yhteydessä.


PS. Löysin toissapäivänä Akihabarasta Muumi-tuotteita. Made in China. Löysin myös muumipurkkaa. Made in Finland ^^ 200 yeniä oranssi, pieni lasten purkkapussi.

PPS. Löysin tänään juna-asemalta suomalaisia. Facebookissa huomattiin, että meillä oli yhden kanssa yhteisiä ystäviä. Niin se vaan maailma on pieni, mutta olipa hauskaa kun toista kertaa törmään puolen vuoden aikana yllättäen suomalaisiin tässä vaiheessa matkaa. Niin mä taisin jollekulle pohtia, että 1) suomalaisia on ylipäänsä olemassa niin vähän, että prosentuaalinen osuus maailman matkailijoista jää kaiken kaikkiaan pakostakin pieneksi 2) suomalaiset suuntaavat yleensä Thaimaahan ja Espanjaan. Suomessa on kylmä, joten lämpimät maat taitavat jotenkin vetää puoleensa. Harmi sinänsä, olis siistiä jos vastaan tulis enemmänkin suomalaisia Madventure-henkisiä matkailijoita...

PPPS. Ikeaa luultiin kerran suomalaiseksi. Jonkun kanssa oli myös keskustelua siitä, onko suomessa eskimoita. Mä viittasin jäätelöön, mutta keskustelukumppani oli vakavissaan ja viittasi saamelaisiin. Mene ja tiedä eli kertokoon joku viisaampi =)

hengissä ^^

Pitäiskö kertoo taas, että hengissä ollaan ^^

Ja yllättäen: mä tosiaan viihdyn Tokiossa. Tosin aikansa kutakin, varmaan pitkän päälle kävisi väsyttämään, kun joka päivälle löytyisi niin valtavasti tekemistä. Mutta mulla jää täällä kyllä monta juttua odottamaan ensi kertaa (esimerkiksi Miyazaki-museo, joka sattui olemaan tämän viikon jostain syystä kokonaan kiinni. Ja liput pitäisi muutenkin varata pitkän aikaa etukäteen...).

Eilen kävin penkkiurheilemassa sumohallissa. Viime yön nukuin (vihdoin) manga kissassa. Mangan lukeminen tosin jäi erittäin vähälle koska olin niin valtavan väsynyt kolmen liian lyhyen yön jälkeen, että simahdin vartissa. Heräilin tosin ihmisten yskimiseen ja muihin yökyöpeleiden ääniin, mutta olen tainnut periä äitiltä levolliset unet, enkä viitsinyt vaivautua jokaisesta äännähdyksestä niin että meni hyvin ilman korvatulppiakin. Hyvä niin, koska ne unohtui rinkan taskuun cs-hostin luo.

Mittasin toissapäivänä, että mulla on nyt säkeissä yhteensä noin 29 kiloa tavaraa. Menisi ehkä vielä Finnairilta läpi, mutta 1) mulla on tarkoitus tehdä vielä jotain ostokia, eikä manga ole ihan kevyttä 2) mä olen niin heikko etten jaksa kantaa sellaista kilomäärää. Tai ehkä mä selviäisin, mutta polvet alkaa vieläkin niin helposti huutamaan kivusta, että koetan vähän säästellä. Josko sitä vielä viidenkymmenen vuoden päästäkin kykenisi itse kävelemään, olis hienoa.

Ehee. Sitten mää olen tänään menossa hostin kanssa yöksi ravuhoteruun eli pareille tarkoitettuun LOVE-hotelliin :D Kyseessä ei ole kuitenkaan kumminkaan puolinen ihastus, vaan hostilla on yksi työpäivä vähän lyhempi, ja hän tykkää love-hotellien karaokesta ja peleistä ja kylvyistä ja muista sun moisista, niin että mä lähden kokemaan kulttuuria. Mua vähän naurattaa se, miltä kuulostaa kun sanon, että olen menossa love-hotelliin miehen kanssa, mutta mun Japanin reissuun kuuluu muutenkin kaikenlaista hupsua niin että miksipä nyt tehdä lopuistakaan päivistä tavallisen kuuloisia ^.^

Mut voi että, mulla ois kulttuuriin liittyviä päivityksiäkin valmisteilla, mutta saa nähdä ehdinkö saada edes muutamaa postattua ennen Suomeen paluuta. Noh, ehtiipä sitä sittenkin...

Työt alkaa alle kuukauden päästä. Mistähän sitä kämpän, ei täällä senmoisia ehdi miettiä ^^

"Pikainen päivitys" eli päiväkirjamaista tekstiä siitä, mitä on tapahtunut...

On se vaan vaikeaa aloittaa taas blogin kirjoittaminen kun ei ole mitään aavistusta siitä, mitä oli tapahtunut viimeksi kun kirjoitin. Mutta menen tällä kertaa otsikon perusteella; olin saapunut Hirosakiin eiköstä vaan, ja siellä viihdyin luullakseni neljästä viiteen yötä. En ole jaksanut laskea, oli mukava vietellä leppoisia päiviä; lähdin ulos jos huvitti. Vain yhtenä päivänä ei huvittanut: silloin satoi ja sulkeuduin täysin omaan huoneeseeni, söin suklaata ja katsoin animea, nukuin ja podin melkein alkavaa nuhaa pois. Vasta illalla kymmenen aikaan menin keittiöön ihmisten ilmoille ja olin huomattavasti paremmalla tuulella saatuani viettää aikaa yksinään. Ja Hirosakin hostit oli mitä parhaimmat. Aloitetaan nyt vaikka siitä, että kun saavuin, sängyllä odotti ”tervetuloboksi” eli banaani, pari keksiä sekä esitteitä ja kartta, johon oli merkitty asunnon sijainti ja paikkoja kaupungilla reitteineen. Ja sateenvarjo ja pyyhe. Voi että miten ajattelin, että haluan Suomeen tultua taas majoittaa ihmisiä, ja antaa samanlaisen kotiin tulon kokemuksen vieraana vieraassa maassa matkaaville.

Hirosakissa nautin sakurasta ja hostien sekä heidän ystäviensä seurasta, ruoasta ja kaupunkikävelyistä. Hirosakissa on yli tuplasti sen verran asukkaita mitä Kuopiossa, ja kaupunki vaikuttaa kokonsa puolesta vieläkin isommalta (johtunee siitä, että Kuopiossa kaupungin ”keskellä” eli lähiöiden välillä on metsää), mutta tunnelma oli jokseenkin leppoisa ja maalaismainen. Olisin voinut viettää helposti vaikka viikon. Eikä missään nimessä vähiten vaikuttanut se, että hostit eivät välittäneet siitä miten tulin ja menin. Jotenkin ihmisillä tuntuu aina olevan oletus, että haluan olla menossa kaksikymmentä tuntia päivässä ja nähdä kaiken mahdollisen. Muta Hirosakissa Minna sai olla Minna ja laiskotella yhden päivän tekemättä mitään, ja muinakin päivinä tehdä vain sen mitä huvitti ilman että tarvitsi pelätä, että joku jotenkin ihmettelisi sitä miten olen matkalla enkä tee kaikkea mitä kaikki muutkin tekevät.

Hirosakista otin junan Aomoriin, josta ostin toisen East Japan rail passin (4 matkustuspäivää 1 kk:n kuluessa, hinta 16000 yeniä eli heitetään vaikka että 150 €) käytin ensimmäisen päivän matkaamalla Sendaihin. Loikkasin siis sujuvasti yli kaikkien suunnitelmieni liftata ja pysähtyä Tonossa ja Hiraizumissa (molemmat ilmeisesti pieniä mutta kuvauksellisia turistikohteita), että välttäisin kiireen. Majailin siis Hirosakissa viitisen päivää, ja sen jälkeen Sendaissa neljä, viisi päivää. Tekemättä oikein mitään. Majoituin liftatessa tapaamani ja varmaankin jo aiemmin mainitsemani japanilaisen dormitorion alakerrassa. Huoneen hinta oli 500 yeniä (kyllä, alle 5 €)/yö, mutta edes sitä en saanut maksaa itse, vaan ”hosti” maksoi kaiken. 

* * *

Tämän verran ehdin kirjoitella ajatuksia ylös Tokion hostin kanssa jutustelun lomassa eilen, perjantai-iltana (tai yönä) ennen nukkumaan menoa. Ja tänään saavuin aamulla heti yhdeksän maissa Starbucksiin, että ehtisin päivitellä, mutta prioriteettien takia (henkilökohtaisiin maileihin vastaaminen, sohvasurffausviestien lukeminen ja majoituksen järjestely) vievät sen verran aikaa, että blogin päivittäminen jää pahasti kesken. Sanottakoon, että Hirosakissa ja Sendaissa lepäilyn jälkeen olen valmis Tokiolle – ja viihdyn täällä yllättävän hyvin isoksi kaupungiksi. Eilen bongasin aamulla sohvasurffaajien tapaamisen (tai kaksi) Sanja Matsuria varten. Missasin ensimmäisen klo 12.00 tapaamisen, koska en hoksannut, että tapaamispaikka oli juna- eikä metroasema. Mutta löysin paikallisten avulla WiFi-paikan, ja ehdin ottaa vielä metron toisen ”ryhmän” tapaamispaikalle 12.30. Hengailtiin päivä yhdessä, ja oli erinomaisen hauskaa huomata, miten toisilleen täysin tuntemattomat ihmiset voivat viihtyä hyvin keskenään reissatessa. Ah! ^^ Kymmenen minuutin päästä tapaan toisen näistä eilisistä kavereista uudelleen, israelilainen reppureissaaja, liftari ja pyöräilijä, jonka kanssa lähdetään jatkamaan eilen kesken jäänyttä Akihabaran nörttialueen tutkimista. Että hengissä ollaan ja hyvää kuuluu, koti-ikävä on painunut taka-alalle, ja voin sanoa ihan syrämmen pohojasta että kyllä mä täällä viihdyn ennen kotiintuloa, vaikka kotiinpaluu sitten aikanaan ei kuulosta ollenkaan pahalta ^^

Moriokasta Miyagin kautta Towadalle ja Hirosakiin

Sade on vihdoin lakannut. Tänään saattaa vielä tulla kuuroja, mutta huomisesta eteen päin on luvassa aurinkoisia päiviä - ja silloin sakuran pitäisi puhjeta täyteen kukkaan. Nukuin [taas] yhden yön hotellissa, ja söin tuhdin aamiaisen; olen suunnilleen oppinut arvaamaan, milloin kyseessä on tofu eikä liha. Lisäksi täältä pohjoisesta tuntuu jostain syystä löytyvän helpommin kasvisvaihtoehtoja. En tiedä voiko näistä vetää lankoja toisiinsa, mutta käsittääkseni pohjoinen Japani on eteläistä köyhempi, ja yleensähän liha on rikkaiden herkkua.

Lasisen teekupin kylki täyttyy sormenjälkiä kun lämmittelen käsiäni ulkona kävelyn jälkeen. Silmiä ja nenää kutittaa. Saattaa olla merkki pienestä flunssasta. Akitan hostilla oli tukkoinen pää ja se pyyteli anteeksi, kun saavuin kaupunkiin. Minkäs teet, niin että sitä odotellessa jos on tullakseen.

Blogiin tarttuminen tuntuu kolmenkin päivän jälkeen vaikealta. Näihin päiviin mahtuu niin paljon kaikenlaista uutta, ja mun pitää vaivata päätäni kovasti, että muistan edes missä olin eilen aamulla herätessäni. Illan ja aamun muistaa, mutta puolitoista vuorokautta, saati kaksi tai kolme ovat jo liikaa. Joudun kaivamaan kameran laukusta välttääkseni liiallisen pohtimisen aiheuttaman päänsäryn.

Noniin, viime päivityksen iltaan mennessä oltiin ajeltu riittävästi ja päädytty liftikuskin kanssa suunnitellusti Iwate-prefektuurin rannikolle "kuuluisalle näköalapaikalle"; rannalle jonka nimeä en muista enkä jaksa selvittääkään. Oltiin ostettu marketista syötävää ja naposteltavaa; katsottiin autossa läppäriltä Hunter X Hunter -animea ennen kuin simahdettiin auton takaosaan yhdentoista jälkeen.

Autossa ei ollut verhoja, joten mä heräsin ilman vaikeuksia (ilman minkäänlaista herätintäkään) auringonnousuun klo 4:45. Puettiin lisäkerroksia päälle ja loikattiin ulos räpsimään kuvia auringonnoususta - myöhästyttiin tosin osin kun ei oltu riittävän ärhäköitä eli nopsia nousemaan. Lisäksi mä jätin vara-akun autoon, joten kuvaaminen loppui lyhyeen kun en ollut huomannut akun olevan lopussa... :D Sellaista se on, mutta tuli ne kummalliset värit jotenkin taltioitua, vaikka linnun laulu ja aamutunnelma (ja varmasti paljon muutakin, mitä ei enää edes muista) kuvista puuttuukin. 

Auringonnousun ensimmäinen muisto.
Iwate ken, Japan.

Yhden yön hotelli.

Auringonnousun ihailun eli 45 min ulkoilun jälkeen palattiin autolle nukkumaan vielä muutamaksi tunniksi. Herättiin yhdeksältä, ja lähdettii matkaan yhdeltätoista. Oltiin varattu edellisenä päivänä huone syrjäisestä pikkuhotellista Towada-järven ("Towadako") rannalta, ja suunniteltiin ajelevamme päivän aikana rantaviivaa pitkin pohjoiseen maisemia ihaillen ja saapuvamme hostellille neljän, viimeistään viiden aikaan. Kaikkea voi aina suunnitella...

Iwaten rannikolla.

 

2011 tsunamin jälkiä Iwaten rannikolla.

2011 tsunamin jälkiä suht kaukana vesirajasta. Hotelli on
edelleen käytössä, mutta ei turistien vaan rakennusmiesten
majapaikkana.

 

Turhautumisenmuistelukuva: auto ei pysähtynyt Heti, ja niin
Kuva jäi ottamatta. Aurinko taustalta haalistui sinä aikana kun
käytiin kääntämässä auto. Mutta onpahan edes kuva muistona.

Izakaya eli japanilainen pubi; päivällinen matkan varrella.

Kevään korvalla. Oirase, Aomori, Japan.

 

Oirase, Aomori, Japan.

Ilmainen lumitie (tuli mieleen aiempi
ja huomattavasti kalliimpi kokemusmatka).

 

Laskettelijoiden suosiossa oleva Sukiyu onsen Eh. Mutta ihan
ylihinnoiteltu paikka (600 yeniä/allas; vaihtoehtoina yksi joko
 seka- tai pelkästään oman sukupuolen sisäallas).

Satunnainen "paikallinen herkku" -syömäpaikka.
Hirosaki, Aomori, Japan.

Näkymä Route Innin ikkunasta tänäaamuna. Hirosaki, Japan.

Noniin, Olennaiset matkajutut on taas kirjattu ylös. Päässä ei ole kovin montaa ajatusta; olen onnellinen pienistä asioista kuten siitä, että viereisen pöydän ketjupolttajat saivat keskustelunsa päätökseen. Ja siitä, etten pessyt pyykkiä eilen vaan vasta tänään, että saan tupakan savun pois. Mistä johtuu, että tupakka ei haissut Kiinassa yhtä pahalle kuin täällä?

Matkaa on jäljellä kuukausi. Ajatella. Enkä ole vielä tehnyt mitään asunnon hankkimisen eteen (lukuun ottamatta mainintaa fb:ssa). Pitäisi varmaan pikkuhiljaa alkaa valmistautua ajatukseen Suomeen paluusta. Mutta vielä sitä ennen edessä on pari kuulemma-kuvauksellista pysähdyspaikkaa ennen Tokioon menoa; sitten Tokiossa isot festarit ja vähän chillailua ja kaupunkiin tutustumista ennen kuin ajattelin ottaa vihdoin seitsemän päiväisen reilipassin käyttöön ja junailla Japania ristiin rastiin; ajatuksia kohteista on, mutta mikäänhän ei ole koskaan varmaa, niin että palaillaan viimeisiin kohteisiin sitten kun sinne päästään...

Sateinen Tohokun kevät vai ame onna?

Olen pyörinyt Tohokua eli Japanin pääsaaren Honshun pohjoisempaa puolta ristiin rastiin kaiketi jokusen päivän, vai lienenkö jo viikko vierähtänyt. Sadetta on piisannut, ja olen joutunut vakavasti miettimään, olenko japanilainen ame onna - nainen, jota sade seuraa. Toivottavasti kyse on vain keväästä =)

Viime päivinä olen lillunut onseneissa (senkin jälkeen kahdesti kun viimekirjoituksessa asiasta mainitsin) ja testannut mixed bathin eli miesten ja naisten sekaonsenin. Vesi oli valkean maitomaista, joten näkyvyys veden alla oli nolla, mutta olin silti altaan ainoa nainen. Japanilaiset miehet siirtyivät puolessa minuutissa kaikessa hiljaisuudessa eleettömän kohteliaasti altaan toiselle laidalle. Sisällä naisten puolella paikallinen nainen tiesi kertoa, että vielä hänen isoäitinsä (tai isoäitinsä isoäidin, ei näitä oikein muista) aikana oli luonnollista käydä sekakylvyssä. Syytä tilanteen muutokseen en ole japanilaisilta kuullut, mutta joskus luin, että sekakylvyt olivat lähetystyöntekijöille aikoinaan kauhistus ja niinpä ne laitettiin heti pannaan. Liekö samoilta ajoilta periytynyt naisten pelko miehiä kohtaan - lähinnä liittyen samassa huoneessa nukkumiseen. On kuin miehet muuttuisivat pimeän tullen pedoiksi jotka eivät voi hallita itseään. Mä en kylläkään osaa määritellä sitä, mitä normaali suomalainen vastaavasta tilanteesta ajattelee, taidan itsekin olla vähän poikkeustapaus asuttuani mies-naiskommuunissa. Mitä nyt muutenkin tällainen ituhipahtava kasvissyöjäkummajainen...

Noniin, lisäksi olen istunut tuntikausia autossa sateen piiskatessa peltoja ja pientareita. Eilen pyörähdettiin K:n kanssa Tazawako-järven ympärystä. K on siis japanilainen herrasmies, joka poimi mut kyytiin liftaamasta keskeltä ei mitään; K vaeltaa kultaisen viikon eli tiistai iltapäivään asti autollaan Tohokua ristiin rastiin vailla suunnitelmaa, niin että mulle vähän niin kuin siunaantui autokuski, kun K kysee kovasti mitä mä haluaisin nähdä ja sanoi vievänsä mut minne haluan. Pysytään kuitenkin kohtuuden rajoissa, ei ole reilua ottaa japanilaisesta ystävällisyydestä kaikkea irti. Tässä parit räpsyt eiliseltä päivältä:

Joku nähtävyys Tazawakon rannalla ^^

Tazawako-järvki lounaspaikan sateisen ikkunan läpi.
Tazawako, Akita.

Illaksi palasin Akitaan ja menin hostieni (tai hostin ja hänen äitinsä) kanssa paikalliseen pikkubaariin live jazz -keikalle, joka pidetään joka kuukauden ensimmäisenä perjantaina. Ai että mitkä jamit! Keikka alkoi kahdeksalta, puoli kymmenen oltaisiin mieluusti jääty jatkamaan mutta nälkä alkoi kurnia kun reissaamisinnostuspäissämme ei kukaan oltu oikein syöty kunnolla (mä olin syönyt parhaiten; varmaan koska japanilaiset on ehkä tarkempia syömisestä myös matkustellessaan kun tällaiset mistään mitään tietämättömät reissaajat joille ruoan etsiminenkin on vieraassa kulttuurissa joskus vähän mendokusai, työlästä).

Jazz jamit kuukauden ensimmäisenä perjantaina. Akita, Japan.

Löydettiin aivan upea okonomiyaki-paikka ja voi hitsit kun en ottanut kuvaa. Mutta sain hyvän kasvisversion ja masun täyteen, niin että 11pm oli hyvä mennä vielä lillumaan Hana no yu -hotellin kahdentoista altaan spahan eli kylpylään. Altaat - ja kaiketi vesikin - jäljittelivät onsenia, ja kokemus oli varsin rentouttava, vaikka vesi ei "ihan aitoa" ollutkaan :D Paikasta löytyi myös olohuoneen kokoinen avara, taulu-tv:llä varustettu sauna, jossa ehdin 45 minuutin pikakylpemisen aikana käydä kahdestikin. Ja varmaan vain saunasta viileään järviveteen hypänneet (tai avannossa käyneet) tietää sen tunteen, mikä mulle tuli kun saunan jälkeen upotin itseni kylmävesi altaaseen. Voi ah sitä autuutta! Sanoin aiemmin samana päivänä kylpykaveri-japanilaiselle onsenissa, että voi olla että onsen voittaa saunan. Mutta perun puheeni: ainakin sauna + vilvoittavaan veteen pulahtaminen sen jälken lyö onsenin sata - kolmetoista!

Menin nukkumaan yhdeltä ja heräsin aamulla vaille kuusi tullakseni aikaisella junalla Moriokaan. Eilen aamulla kirjoitin K:n avustuksella matkasuunnitelman, ja kolme tulevaa päivää menee Iwate- Aomori -akselilla; hiukan maisema-ajelua, hiukan kävelyreittejä ja hiukan ehkä sakuraa, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Jatko riippuu vielä vähän siitä, miten sohvasurffaus onnistuu, mutta päätin jättää Hokkaidon joka tapauksessa väliin; kulkemisiin sinne ja takaisin menisi vähintään kaksi päivää, voi olla että menisi kolmekin, jolloin päiviä itse Hokkaidolla olemiselle jäisi noin viikon verran. Ja hintaa tulisi pelkille kulkemisille arviolta 200 - 300 €. Totesin, että ei taida olla tällä kertaa sen väärti, kun sääkin on siellä vielä niin kylmä. Jos olisi enemmän aikaa, menisin ehdottomasti säästä ja hinnasta huolimatta.

Lisään loppuun vielä kolme päähän pälkähtänyttä mutta varsin sekalaista ajatusta, jotka mut on yllättäneet Japaniin tultua (eli joiden kuvittelin olevan toisin)

1) Täällä ei juurikaan katsota animea. Suuri osa ei edes tiedä animen ja mangan eroa.

2) Kaikki japanilaiset talot eivät ole kauniita. Itse asiassa maaseudulla matkaillessani olen joutunut rankasti kyseenalaistamaan ajatuksen japanilaisesta estetiikasta (mulla oli tänne tullessa se käsitys, että Japanissa kaikki on kauniisti ajatuksella suunniteltu ja rakennettu).

3) Tiet ovat huonossa kunnossa. Suomalainen asvalttitie on huomattavasti parempi kulkea.
4) Täällä ei ole roskiksia. Suomessa ollaan totuttu siihen, että roskat voi dumpata roskikseen joka kadun kulmassa, mutta täällä ihmiset opetetaan viemään roskat kotiin. Lähin julkinen roskis löytyy yleensä lähimmän combinin eli convenience storen eli [yleensä 24/7 auki olevan] kioskin oven luota. Onneksi ne ovat sentään valtavan yleisiä, mutta multa meni hetki tottua siihen, että mun pitää itse asiassa poiketa kadulta, että pääsen roskista eroon. めんどくさいな~...

Mutta ihmiset. Ei tällaisia ihmisiä löydä varmaan mistään muualta maailmasta........ Ü Edellisen hostin äiti, joka ei ole matkaillut paljoa, eikä koskaan yksikseen, kehui maata helpoksi matkustaa ilman kielitaitoa. Ihmiset ovat avuliaita. Hän totesi myös, että hän nyt onkin ollut "poikansa vastuulla", voisi hän viettää täällä päiviä itsekseenkin ja viihtyä silti loistavasti. Ja mää komppaan. Ja Madventures kanssa: Japani on varmasti yksi maailman helpoimpia maita matkustaa.

Päätöksiä, päätöksiä!

Pöh. Manga kissa jäi toistaiseksi kokematta. Kävi ilmi, että yön yli oloa varten [Moriokan manga kissassa] on ensin maksettava rekisteröitymisestä 3000 yeniä. Sen päälle maksetaan reilu 2500 yeniä/ 12h Olkoonkin mangan keskellä, mutta en halunnut maksaa nojatuolissa istumien nukkumisesta enempää kuin mitä maksaisin hotellihuoneesta. Ja niin suuntasin mun vara-vaihtoehdolle, eli aseman lähellä olevaan kapselihotelliin. Mutta niin pian kuin näin vastaanottovirkailijan hämmentyneen ilmeen astuessani ovesta sisään, tiesin mistä oli kysymys: näihin kapseleihin kelpuutetaan nukkumaan vain miesväki.

Niinpä mä – mietittyäni ehtisinkö vielä junalla takaisin Tokioon ja löytäisinkö sieltä yöpaikan yhdeltätoista yöllä – päädyin puoli yhdeksän jälkeen illalla tekemään tutustumiskierroksen aseman lähellä oleviin hotelleihin. Turisti-infon tyttö oli kertonut halvimman huoneen alueella olevan 3980 yeniä. Niinpä olin oikein tyytyväinen, kun viides hotelli ilmoitti hinnaksi 4100 yeniä. Aamulla ahdoin itseeni monta croisanttia ja pari keitettyä kananmunaa (olettekos koskaan nähneet oranssin-tulipunaista munankeltuaista O.o) ja maissikeittoa, ennen kuin kymmeneltä menin juna-asemalle ja hyppäsin ensimmäiseen Aomoriin lähtevään junaan.

Mulla oli couch surffauksen kautta varattuna yöpaikka pienen pienestä kylästä johon kukaan ei kuulemma koskaan eksy. Odottelin Aomorissa pari tuntia (Starbucksissa, kuinkas muuten; ja tuumasin, että olen tässä parin viikon aikana tukenut Starbucksia varmaan riittävästi koko elämäni ajaksi), ennen kuin lähdin sopivalla junalla matkalla kohti korpea. Vaihdot meni melkein hyvin, mutta olisitteko uskonut, että kun [viimeinen] vaihtoaika on kolme minuuttia, jonka aikana pitää kävellä ulos [pienen pieneltä] asemalta ja siirtyä erittäin läheiselle asemalle – joka oli itse asiassa lähes viereinen rakennus; yksityinen rautatieyhtiö, jota oven perusteella luulin matkamuistomyymäläksi ja kävelin siksi kymmenen sekuntia ohi – ja ostaa lippu… No, voitteko kuvitella. Myöhästyin. Mut kaikesta selvitään: mulle näytettiin ovelta, missä on lähin puhelin, ja niinpä testasin ensimmäistä kertaa elämässäni puhelinkopin ^^. Hostini haki mut autolla (olisin voinut odottaa junaakin…), ehdittiin jutustella muutaman tunnin ajan ennen kuin laskin väsyneen oloiset hostit lepäämään, koska heillä oli seuraavana aamuna töitä. Mut syötiin hyvää ruokaa ja kirjoitettiin mulle yhdessä pahvilapulle nimi, johon haluaisin päästä liftaamalla matkatessani Akitaan.

Aamulla heräsin tyhjästä talosta, nappasin kymmenen maissa pyörän pihalta ja kävin katsastamassa hienon pahkapuun neljän kilometrin päässä. Enemmän nautin kuitenkin puhtaasta, rauhallisesta luonnosta ja lintujen laulusta ja valtavien puiden huokailusta tuulessa. Tuntui kotoisalta, ja ajattelin, että vaikka eilen vihdoin myönsin, että mulla on koti-ikävä, niin kyllä tällä matkalla tulee vielä eteen monta asiaa, joista nautin. Kaksi päivää myöhemmin voin sanoa: ehkä metsäkävely tosiaan helpotti. Kyläpahasessa olo, isosta kaupungista pakeneminen. Ja liftaaminen. Mää nääs sateessa pahvikyltin kanssa suihkunraikkaana hyvällä mielellä puoli kahden maissa ehdin odotella kyytiä ehkä alle 10 minuuttia, kun iso uusi hieno valkoinen (huom. mä en ymmärrä autoista eikä mua myöskään kiinnosta ^^) auto, joka itse asiassa peruutti takaisin, otti mut kyytiin. 27-vuotis japanilaisnuori halusi harjoitella englantia. Ja voi että, tuntuu riippuvan niin ihmisestä, kenen kanssa synkkaa; ei ole ihan jokaisen hostin kanssa osuneet huumorit yksiin, ja olen ajatellut sen johtuvan länsimaalaisen ja aasialaisen huumorin erosta mut ei taida pitää ihan paikkaansa.

Unohdettu nähtävyys keskellä ei-mitään. Kamikochi, Akita, Japan.

Ja nyt tilanne on tämä: mulla on mukava hosti Akitassa, käytiin tänään autoajelulla pitkän matkan päässä ja lepäiltiin syrjäisessä onsenissa. Olen vaikean päätöksen edessä: aika näyttää – eikä ketään yllätä – menevän kortille ja mun pitäisi päättää, haluanko

1)      mennä Hokkaidolle (Japanin pohjoisin saari, kylymähkö paikka) mutta

a.       paljon luontoa ja luonnonpuistoissa trekkausmahdollisuuksia ja

b.      luonnollisia = metsän keskellä olevia onseneita sekä

c.       vähän ihmisiä, ei juuri lainkaan turisteja

Tää olisi niin ihanaa vastapainoa sille kaikelle ihmisvilinälle ja kaupungissa ololle, jota täällä on ehtinyt olla näin maalaistyttöselle ihan riittävästi – ja Hokkaido oli ensimmäinen paikka, johon ajattelin haluavani mennä kun päätin tulla Japaniin. Kaksi vahvaa plussaa olisivat upea luonnollinen onsen (mulla on paikasta ensikäden tietoa) ja couch surffauspaikka pikkukylässä asuvan englantia opettavan länkkärin luona, jonka luona voisi levätä ja olla pidempään (”yhden, kahden yön kävijät älkööt vaivautuko”). Ja yhtenä päivänä pääsisi mukaan kouluun tapaamaan oppilaita. Olisi aivan sairaan hienoa sekin.

2)      jättää Hokkaidon väliin (koska ehtisin tämän suunnitelman mukaan olla siellä himpun reilun viikon, ja kulkeminen näyttää olevan hiukan monimutkaista ja erityisesti kallista ja sen sijaan

a.       ottaa vastaan mut kyytiin napanneen kuskin tarjous näyttää Sendain aluetta

b.      mennä Tokioon 2 miljoonaa ihmistä kerääville festivaaleille (ei mitkään musiikkifestarit vaan festivaalit; juhlat)

Tässä tapauksessa ehtisin myös tutkia Pohjois-Honsun aluetta reilun viikon verran ihan rauhassa ja liikkua liftaillen ympäriinsä (tai ostaa toisen JR passin, mutta liftaaminen on paljon hauskempaa). Säästäisin rahaa ja pääsisin kokemaan huippuja juttuja – kuten varmasti Honshullakin. Vaikka nää jutut on aivan erilaisia.

Jotka tuntee mut, tietää, että mä en osaa tehdä tällaisia päätöksiä. Oon nyt kuitenkin koettanut tsempata – eh, koska on pakko – ja päätynyt siihen, että haluaisin mennä Hokkaidolle sitten, kun on kunnolla aikaa. Harmittaa kyllä. Mutta ehkä on hyvä jättää joitain haaveita vielä tulevaisuudellekin, ja toisaalta haluan olla sellainen ihminen, joka on kykenevä muuttamaan suunnitelmiaan sen mukaan, mitä elämä tuo tullessaan.

Lähettäkää mulle Suomesta toimiva deodorantti. Huoh.

Taas on edessä pitkä teksti, joten jaan sen teennäisesti kahtia:D

OSA I: majailuista

Muuten kaikki on hyvin, paitsi että dödö pettää jatkuvasti. Se uusi japanilainen.

Yllärisohvasurffasin kolme yötä Tokiossa skandinaaveista tykkäävän japanilaisen luona. On tullut todettua tällä matkalla muutamaan kertaan (ensimmäisen kerran Shimonosekissä): suomalaisessa (ja ehkä yleisestikin skandinaavisissa) kulttuureissa on jotain yhteistä japanilaisen kulttuurin kanssa - ainakin sen verran ja sellaisissa asioissa, että japanilainen kokee skandinaavin kohteliaaksi ja mukavaksi ihmiseksi. Jopa siinä määrin, että kun haluaa lähteä matkustamaan "johonkin päin maailmaa", päätyy valinneeksi Skandinavian, mahdollisesti Suomen, ja haluaa siksi tutustua suomalaisiin ihmisiin ja majoittaa [erityisesti] suomalaisia sohvasurffaajia, vaikka sohvasurffauksen kulttuuri eli vieraan kotiin kutsuminen onkin yleisesti japanilaiselle varsin vieras ja epämukava ajatus.

Tunsin oloni hiukan orvoksi, kun pitkästä aikaa majailin WiFittömässä paikassa, enkä voinut tarkistaa haluamiani asioita netistä silloin kun siltä tuntui (tai suunnitella matkaa, niin olin alunperin ajatellut nämä kolme välipäivää ennen pohjoiseen suuntaamista käyttää). Suunnitelmia vailla mä päädyin hyppäämään tänään 6:56  aamujunaan Moriokaan, ja istun nyt hiukan väsyneenä Starbucksissa. Ja tuumin, että Japanissa hienoa on se, että mun kokemuksen mukaan mihin tahansa kahvilaan menee, soi taustalla vähintäänkin hyvin siedettävä, yleensä hyvä musiikki. 

Turisti-infon tyttö neuvoi mulle sukoshi eli [muka] vähän englantia puhuvana oikein sujuvasti paikat joissa käydä. Eikä mua haittaa ollenkaan se, ettei tää ole turistikohde eikä täällä ole pahemmin nähtävää. Olen odottanut tätä päivää, jolloin ympärillä ei ole ihmistä jonka kanssa voisin jutustella, ja saan rauhassa lojua netissä ja suunnitella loppumatkan kulkemiset ja majoitukset. Eikä tällaisessa kaupungissa ole ruuhkaakaan, niin että voin ihan hyvällä omalla tunnolla varata pöydän viideksi tunniksi.

Tää päivä (tai tuleva yö) on siitä jännittävä, että aion [vihdoin] nukkua manga kissassa eli manga-/internetkahvilassa. Hinta on vajaan 2600 yeniä eli noin 21 €/yö (12h); jos menen illalla kahdeksan maissa, voin lähteä aamulla sopivasti kahdeksaksi junalle. Manga kissa on halvin yöpaikkavaihtoehto tällä hetkellä. Yöjunasta (esimerkiksi Tokioon, josta sitten pääsisi taas kolmessa tunnissa mihin vain isoon kaupunkiin) pitäisi maksaa 3000 yeniä ekstraa käytössä olevan JR East Passin päälle. Bisneshotelli aseman lähellä maksaisi piirua vaille 4000 yeniä. Aseman lähellä näytti kartan mukaan olevan myös kapselihotelli, en käynyt kysymässä hintoja. Eikä näistä vaihtoehdoista löydy mangaa. Junasta ei myöskään nettiä tai suihkua. Huomatkaa siis: manga kissasta löytyy usein myös suihku - samoin tästä mun tämän öisestä vaihtoehdosta ^^

OSA II: syömisistä ja Tokio-päivistä

Mitähän muuta. Olen löytänyt [ainakin lähes] kasvisversiona hyvän kasan japanilaisia ruokia. ...joista en ole ottanut kuvia. Tuskin edes muistan nimiä. Natto eli mädätetyt pavut on testattu, olivat parempia kuin ihmisten puheista olin ymmärtänyt. (Vai pitäisikö sanoa että "ei ollenkaan niin pahoja, joskin vaatisivat hiukan totuttelua ansaitakseen lempinimen 'herkku'"). Olen syönyt ramenia (alunperin Kiinasta tullut, mutta nykyään usein japanilaiseksi mielletty nuudelikeitto) ja okonomiyakia (pannulla paistettu tuhti paksu "taikinamunakas") ja sobaa ja yakisobaa (soba on tietynlainen nuudeli ja yaki tarkoittaa paistamista). Kaikki tässä mainitut nattoa lukuun ottamatta ovat suomalaiseen makuun helppoa kokeiltavaa. Mitähän muuta... Sitten on tietysti makeat herkut joista ensimmäisenä tulee mieleen mochi eli 'glutenious rice'sta (gluteenipitoisesta riisistä?) tehty lättänä, "raaka" taikinapallero, jonka sisällä on usein punapaputahnaa. En kuvien puuttuessa kerro ainakaan tällä erää syötävistä tämän enempää. Oman saamattomuuteni tuntien en luultavasti kerro ikinä. Sitä paitsi tästä maailmasta löytyy paljon parempia japanilaisen ruoan asiantuntijoita kuin minä ^^ 

Mutta sen verran tekee mieli sanoa, että on ollut hauska huomata: matkatessa nämä kummalliset maut jotenkin sulautuvat ympärillä olevaan kulttuuriin niin luontevasti, ettei niitä oikein osaa outona pitääkään. Sitä olen kuitenkin miettinyt, että jos toisin tuliaisina täällä syötynä ihan normaalilta maistuvaa vihreätee-suklaata Suomeen, se maistuisi Suomessa ihan kummalliselta. Herkku poikkeaa täysin suomalaisista makutottumuksista. Reissussa kaikki on kuitenkin muutenkin poikkeavaa, joten yksi vihreäteesuklaa tunnu missään. Se istuu omaan lokeroonsa, täällä. Niinpä, vaikka mulle vihreäteesuklaa aina silloin tällöin maistuukin, ei siitä oikein ole hyväksi tuliaiseksi. Paitsi ihmisille, joilla on halua kokeilunhaluisille ihmisille. Ja itselle matkamuisteluhetkiin mutusteltavaksi. 

Jos tähän nyt jotain päiväkirjan tapaista vähän rustailisi, niin olin tosiaan pari päivää hiukan hukassa ilman nettiä. Tokion hammaslääkäri-hostini oli lauantaina töissä, eikä lähimässä WiFi-paikassa (eh, Makudonarudo eli Mäkkäri eli syödään nyt sitten vaikka ranskalaiset ja kahvi) ollutkaan Wifiä enää siinä vaiheessa kun tilaus tuli pöytään, mutta koska olin 12 tunnin Ah!-yöunista hiukan pöhelössä, päätin ottaa rauhallisesti ja kasella animea, koska viikonloppuna Shinjukun aseman läheinen Starbucks olisi varmasti täynnä enkä viitsinyt lähteä etsimään Shinjukusta niitä kahtakymmentäyhtä muuta Starbucksia jotka alueella pitäisi olla kun ei ollut karttaakaan. Että mä rakastan pitkiä lauseita! 

Ja sunnuntaina - eli eilen - tutustuttiin sitten urakalla lähialueisiin: käytiin Meiji shrinella eli temppelissä todistamassa yhtä pikaisella silmäyksellä onnellisen näköistä avioliiton alkua, sekä Harajukun ostosparvetissa ihmettelemässä ryysistä ennen kuin suunnattiin Shinjukuun ja tutkittiin sekä alueen itä- että länsipuoli. Sivistyksen nimissä käytiin eteisessä asti tutustumassa ravuhoteruun eli Love-hotelliin, josta arkea pakeneva tai mistä tahansa syistä yksityisyyttä haluava pari voi varata huoneen tunneiksi tai yöksi. Ja on kävelty läpi hosto-kurabu- (host club) ja maiden cafe -katujen läpi ja kurkisteltu neljästä kymmeneen henkeä kerrallaan ruokkiviin ja juottaviin ravintoloihin ja baareihin, joissa on, vitsit että onkin, fiilistä! Jos löydän jostain seuralaisen, käyn varmaan kuikuilemassa noita pikkuravintolakatuja vielä uudelleenkin kunhan palaan Tokioon toukokuun loppupuolella.

Sunnuntait on yleisiä hääpäiviä. Meiji Shrine, Tokyo.

Ostos parvetti - ei viihdytty kovin kauaa. Harajuku, Tokyo.

Yksi random-kuva: littein talo jonka olen nähnyt
(valkoinen "seinä" kuvassa oikealla). Shinjuku, Tokyo.

Nyt olen kuitenkin jättänyt Tokion kesäisen lämpimät t-paita päivät taakse, ja seurannut sakuraa pohjoiseen. Säätiedotus näyttää alle viittätoista astetta lämpimimmillään, ja tuumailen, että kunhan viikon päästä siirryn Hokkaidolle eli pohjoisimmalle neljästä pääsaaresta, olen onnellinen siitä, että olen kantanut lämmintä kerrastoa ja fleeceä mukana kaikki nämä viikot. Mutta sitä mä ihmettelen, että miten aurinko voi laskea joka päivä vain minuutin myöhemmin kun se nousee joka päivä kaksi minuuttia aiemmin kuin edellisenä päivänä O.o Ihmeellinen maailma. (Ja tämän suhteen mä olen varmaan taas väärässä - kiitos A kun korjaat, kiitos - mutta mua huvitti se, että fahrenhaitteja ja tuumia käyttävä mittausjärjestelmä kantaa edelleen mahtavaa ja majesteetillista nimeä "imperial". Mutta niin se vaan on, että joskus on parempi ilostua pienistä asioista. Sillain sitä pysyy onnellisena.)

Sääennuste Morioka 29.4.2013