Asunnotta vaan ei koditta

Ensimmäinen viikko Suomessa takana. Kiittelin eilen Kuopiossa käväistessä työnantajaa siitä, että sain reilun viikon vapaata ennen töiden aloittamista. Ensimmäiset päivät olin sisäisesti hiukan ulalla. Ihmettelin sinistä taivasta ihailin koivujen kylkiä, ja vehreyttä, joka jatkuu teiden varsilla loputtomiin. Ihmisten puuttuminen ei shokeerannut; olen blogissakin muutamaan kertaan, ja vielä useammin ihmisten kanssa keskustellessa kertonut siitä, miten vähän asukkaita Suomessa on moneen muuhun maahan - tai kaupunkiin - verrattuna.

Se, mikä musta tuntui täällä hetken aikaa kaikkein oudoimmalle, oli ruoka. Olen viime aikoina tottunut syömään paljon kevyesti paistettua ruokaa, riisiä ja keittoja. Yhdellä aterialla on pieni määrä montaa eri sorttia. Toki poikkeuksiakin on, mutta noin yleisesti alla oleva kuva kuvasti sitä, mitä japanissa kotona ja ravintoloissa syödään. Täällä taas on tapana paistaa uunissa, ja lautaselle lapataan kasa samaa yhtenäistä mössöä (ei mössöä sinänsä, mutta mössöä verrattuna japanilaiseen, usein varsin esteettisesti esille pantuun ruokaan). Ja makukin on niin toisenlainen. Onko suomalainen ruoka aina maistunut tältä? 

Yksi tyypillinen japanilainen ateria; riisiä merilevällä,
paistettuja nuudeleita, ituja ja sieniä, misokeittoa, salaattia
sekä tofua avokadolla.

Viikon jälkeen alan jo tottua ruokaankin, mutta en voi kieltää: kyllä mä vähän kaipaan "japanilaista keittiötä". En oikein jaksa uskoa, että Kuopion supermarketit yllättäisivät mua positiivisesti jos lähtisin pienelle tutkimusmatkalle etsimään raaka-aineita kokatakseni jotain tutun tuntuista. Mut Kuopioon kuulemma tullut hankolais-japanilainen ravintola, josta saa kasvissushia. Lisäksi voin lohduttautua pahimman ikävän tullessa niillä muutamalla japanilaisella syötävällä, jotka toin mukanani. Niin että tulkaa nyt joku hyvänen aika käymään ennen kuin tuhoan ne kaikki yksinäni - oli tarkoitus tarjota maistiaisia...

Niin käymään sitten kun saan asunnon. Eilinen asunnonkatsomisreissu Kuopioon ei tärpännyt. Huomenna laitan lehteen ilmoituksen. Tulevan viikon asun ystävieni luona. Ja sain jo toiseltakin kaverilta viestin, että saapi tulla. Iso kiitos Ü Sen jälkeen voin yrittää sohvasurffaamista Kuopiossa. Heinäkuun puoliväliin mennessä mun ois tosin saatava asunto, koska lupasin majoittaa sohvasurffaajia animeconissa. Johon ostin eilen rannekkeen ^.^

Asiat alkavat siis asettua. Alan tottua täällä olemiseen. Odotan töihin menoa. Odotan vanhojen ja uusien työkavereiden näkemistä/tapaamista. Odotan kesäviikonloppuja Kuopiossa - ja sillä perusteella taidan jättää muut kuin Savonlinna- ja Joensuu-vierailut myöhemmälle syksyyn. Muuten menee kesä Kuopiossa taas ihan ohi, ja se ois sääli. Sitä paitsi en sais nyt alkuaikoina olla liikaa menossa, että ehdin käydä kuvat läpi ja on jotain näyteltävää kun ihmiset tulee käymään.

On onni palata Suomeen kesäaikaan. Syksy olis masentava. Alkukevätkin ehkä vähän ankea. Mut näin juhannuksen alla, kun päivä on pitkä ja linnut laulaa yötä myöten ja joka pelto on (vähintäänkin voi)kukassa, Suomi tuntuu oikein viihtyisältä. Ja vaikka en kotona kuullutkaan että okaeri, niin kyllä se tervetuloa takas halauksen kanssa tuntui ihan yhtä hyvältä. Kyllä mä nyt täällä varmaan jonkun vuoden taas viihdyn..

Terveisiä Helsinki-Vantaalta

...mut ei päivittely vielä tähän lopu. Tällä hetkellä tekee vaan mieli ilmoittaa, että saavuin turvallisesti Helsinki-Vantaan kentälle, sää on ihana ja hyräilin Suomen livekarttaa koneen ikkunasta katsellessani hymyillen että kotimaani onpi Suomi, Suomi armas synnyinmaa... Paluu ei ole koskaan ollut näin tunnerikas. Pillahdin itse asiassa varsin repäisevään itkuun kun istahdin Nagoyassa Japanissa koneeseen ja tajusin että kohta näen perheen. On ne vaan rakkaita. 

Heräsin Suomen aikaa viime yönä kahdeltatoista lähteäkseni lentokentälle. Postikortit lähtivät postiin vasta sen jälkeen kun olin lähtenyt Japanista :D Mutta ei se mua oikeestaan ees haittaa - kunhan tulevat perille. Olen ylpeä siitä, että sain sentään lähetettyä kortit. Ja jos joku jäi kaipaamaan, niin kerrottakoon, että unohdin osoitteet kotiin, joten kortteja lähti vain niille, jotka ilmoittivat osoitteen facebookissa tai sähköpostilla. 

Mitähän muuta. Kirjoitan jonkinlaisen koonnin jossain vaiheessa. Ja laitan kuvia; olen viimeksi laittanut kuvia koneelle kaksi viikkoa sitten. 

Suomen kuuleminen tuntuu - kuten arvata saattaa - oudolta. Ihmiset tuijottaa mun liian täyttä rinkkaa. Turisti-infossa palvelu on vähän ちょっと, miten sen nyt sanoisi; niin ja näin. Hymyä ei tippunut. Kaipasin heti myös kolikkopuhelinta. Neuvoivat infosta yhden yleisen puhelimen, joka toimii visalla tai mastercardilla - tai pitäisi toimia, mutta ei toiminut millään. Ilmoitti, että no connection. Sellaista se on. Eikä tarvinnut passintarkastuksessa katsoa kameraan jotta tietokone vertaisi, näyttääkö naama vielä samalta. On täällä vähän erilaista. Mut eiköhän tähän totu, vaikka viimeisellä junamatkalla lentokentälle Japanissa ajattelin, että vähän kyllä säälittää luopua tästä vapaudesta. Pitää varmaan lähteä vielä joskus toistekin ^.^

PS. Istun samassa paikassa, jossa istuskelin äitin kanssa vajaa seitsemän kuukautta sitten ennen Hongkongiin lähtöä. Videopäiväkirjoja ei ole tullut otettua aikoihin. Ja lennon jälkeen särkee päätä niin ettei tule otettua nytkään. Ja mä voisin taas jatkaa puhumista ikuisuuden. Tietyt asiat ei vaan muutu...

Paluuseen valmistautumista

Neljäs päivä kesäkuuta. Lennon lähtöön on aikaa 1 päivä 23 tuntia ja 47 minuuttia; voisi siis sanoa, että kaksi päivää. Vielä noin satanen ylimääräistä rahaa kulutettavana. Kimppakyyti Helsingistä Juvalle asti tiedossa, ja yksi asuntonäyttö Kuopion keskustasta (tosin ennen mun Suomeen paluuta, joten O käy ystävällisesti katsomassa paikan puolestani). Pitäisi kirjoittaa lista siitä mitä haluan asunnosta tietää. Pitäisi kirjoitella postikortit. Pitäisi tarkistaa, olenko varmasti ostanut kaikille tuliaiset. Lista on niin pitkä, että unohdan ihan varmasti jotain. Ongelmana on myös se, että tuliaiset pakataan täällä kaupassa niin näppärän nopeasti ennen kuin ehdin sanoa mitään, että en aina edes muista mitä paketissa on sisällä. Mutta shoppailu on ollut yllättävän hauskaa, kun on aikaa eikä ole pahemmin shoppaillut puoleen vuoteen (paitsi yhdet housut, yhden hupparin ja yhdet kengät).

Alan henkisesti valmistautua Suomeen palaamiseen; luin tänäaamuna Hesarin otsikot. Kuulostaa heti ihan oravanpyörältä. Mutta eipä ole kovin erilaista täällä elävilläkään; työpäivät Japanissa ovat hullun pitkiä, 12 tuntia on joillekin ihan normaali päivä. Ja kyse on käsittääkseni velvollisuudentunteesta. Lomaakaan ei haluta pienen syyn takia ottaa, sillä seuraavana päivänä on kaksinkertainen määrä hommia tehtävänä. Useat tapaamani japanilaiset eivät edes uneksi tällaisesta matkasta, jolla minä nyt olen. Eivät sen puoleen monet reissaritkaan; etenkin Tokion ja Kioton alueella suurin osa matkalaisista on enintään kahden viikon pituisella reissulla. Osa on kuukauden. Olen oppinut melko hyvin suuntaamaan puheet muualle, ennen kuin tulee mun vuoroni vastata. 

Ajattelin jo tänään, että onpa ihana päästä saunaan kun tulen Suomeen. Lähden hostellilta torstai-aamuna luultavasti puoli kahdeksan maissa, ja saattaisin saapua Savonlinnaan esimerkiksi kuuden, seitsemän aikaan illalla (+6 h aikaero). Tulee pitkä päivä - ajatella, miten ihana on sen jälkeen hetki rentoutua saunan lauteilla koivun tuoksussa kun kuuma höyryy kutittelee ihoa. Ja jälkkäriksi vaniljajätsiä mansikkahillolla. ^.^ Perheen näkemisestä puhumattakaan Ü Se on hyvä, että on mitä odottaa...

Suunnittelemattomuudesta ja selvittämättä jättämisestä kärsii kukkaro

Lähetin innostuspäissäni lähes kuusi kiloa tavaraa kotiin postissa. Maksoin *auch* noin 80 €. Tulin sitten Kiotoon ostelemaan tuliaisia ja aloin pohtia että näinköhän joudun vielä maksamaan ylipainomaksua. Ja että tarkistetaanpas paljonko niistä 23 kg:n ylittävistä kiloista joutuu maksamaan. Netissä maksettaessa kilot 24 - 32 maksavat 50 €, kentällä maksettaessa 80 €. Olisin siis päässyt huomattavasti halvemmalla jos olisin jaksanut kantaa kilot mukana. Ylipainomaksuista aina pelotellaan, mutta tulin siihen tulokseen, että postissa helposti kosahtaa vielä isompi maksu. Kiinassa tosin maksoin lähes 10 kilosta Suomeen vain noin 40 €. Nyt joudun pahimmassa tapauksessa maksamaan postipaketin (80 €) vielä ylipainomaksua 80 € jos en löydä vaakaa. On se raha hupaa... Onneksi on kesätyö.

Tämä ei ole ainoa esimerkki siitä, miten rahaa saa matkustaessa tuhlattua kun ei selvitä asioita tai suunnittele etukäteen. Esimerkiksi Japaninreilipassi olisi tullut käytettyä huomattavasti tehokkaammin kultaisten viikkojen aikana, ja olisin säästynyt yhden reilipassin ostamiselta. Siinä tapauksessa olisin viihtynyt nyt pidempään Tokiossa enkä mennyt takaisin etelään. Eipä haitanne, ensi kerran ehkä viisaampi. Ja oli hauska palata Shimonosekiin ja Kiotoon, tuttuihin paikkoihin kahden kuukauden jälkeen. Työntekijät muistivat mut vaikka olin vain yhden yön. Kotoisaa ^^

Tuliaisten ostaminen on ihan äärettömän vaikeaa. Paitsi ihmisille jotka tuntee hyvin ja jotka jakavat samanlaiset kiinnostuksen kohteet (tässä tapauksessa Japanin :D). Käytin eilen viisi tuntia, sain ehkä kolme tuliaista ostettua. Ja lisäksi itselle kaksi matkamuistoa. Tänään edessä on toinen ostoskatu/ -keskus. Kimono( tai yukata)kin tekisi vielä mieli ostaa.

Odottelen, että ihmiset laittaisivat osoitteita, jotta voisin lähettää postikortteja. Voi laittaa tännekin kommenttina osoitteensa jos haluaa kortin, tai osoitteen kertoa mulle yksityisemmin sähköpostitse kolibri87 /at/ gmail.com, aikaa on keskiviikkoon asti ^^ (Palaan Suomeen torstaina)

ps. Mulla on kaksitoista uskollista lukijaa jotka käyvät katsomassa blogin päivittäin. Olisi hauska tietää keitä he ovat ^^ (tai on mahdollista, että on useampi "eri" henkilö, mutta useana päivänä kävijöitä on käynyt 12 silloinkin, kun en ole kirjoittanut mitään). Blogi alkaa matkan osalta lähennellä tiensä päätöstä. Kiinan nuottivihko eli notebook jäi melkein kokonaan käymättä läpi. Mulla on edelleen kasa luonnoksia, joihin en ole paneutunut riittävästi voidakseni julkaista asiallisempaa tekstiä. Mutta saattaa olla, että kirjoittelen jotain vielä Suomeen tultuani.

Kun lude puree minua, muistan silloin Irlantia...

Laskin aamulla, että olen tavannut tällä reissulla yli satakuusikymmentä ihmistä joiden kanssa olen jutellut ja joiden kasvot muistan (laskuista puuttuu paljon ihmisiä, joita olen tervehtinyt seisoessani samassa ympyrässä mutta joiden kanssa en katso keskustelleeni). Lisäksi on liuta muita, jotka muistan hatarasti. Laskin myös, että mulla on ainakin neljäkymmentäkaksi puremaa. Bed bugs. Luteita. Onneksi olin Bepussa vain kaksi päivää, niin että eivät ehtineet ihan luita myöten syödä. Eikä tämä nyt ole enää niin iih-yyh kokemus kuin Irlannissa; kerran kun on koettu niin tietää mistä on kyse ja osaa odottaa sitä, että muutaman päivän syyhyttää ihan valtavasti ennen kuin kutina vähitellen laantuu. Saavin viimeyönä käsivarren vereslihalle. Sellaista sattuu ^.^

Olen oppinut vihdoin nauttimaan - ja nimen omaan olemaan stressaamatta liikaa - suunnitelmien muuttumisesta. Kyllä musta olisi toki ollut hauska nähdä vielä pari paikkaa, ja nyt on koko Japanin alueen kattava reilipassikin käytössä, joten rahat tulisi hyötydynnettyä parhaiten kun matkuistasi paljon. Mutta ei sitä enää jaksa tässä vaiheessa. Sen sijaan, että olisin ottanut kuuden vaihdon paikallisjunayhteyden kuvauksellisen kauniin länsirannan ja muutaman historiallisesti ja [myöskin] valokuvauksellisesti arvokkaan paikan kautta, päädyin suuntaamaan Kiotoon. Ja vieläpä samaan hostelliin, jossa ehdin viimeksi olla vain yhden yön. Ajattelin shoppailla. Oleskella. Odotella OVV:ltä viestejä asunnoista. Pakkailla. 

Metsästin tänään vahingossa yhden torakan tomaattipussiini. Jouduin heittämään idut menemään, koska en ole missään vaiheessa ehtinyt laittaa niistä ruokaa ja nyt ne ovat jo ihan reppanoita. Koetin karsia matkalla mukaan tarttuneista kahdesta kilosta paperia osan pois, mutta oli vaikeaa. Haluaisin tuoda kaikki muistot mukana. Hostin tultua töistä kotiin syötiin lounas ja lähdettiin verenluovutukseen.

Ja suru-uutinen: 5 vuotta Euroopassa vuosien 1980 - 1997 välillä asuneilla on Japanissa pysyvä verenluovutuskielto hullunlehmäntautiepidemian kanssa. Olinpa vaan pettynyt - mä en halua koskaan asua Japanissa kovin pitkää aikaa, koska en voi muuten luovuttaa verta :S Päädyttiin siinä sitten shoppailemaan department storessa pari tuntia ennen palaamista vesisateessa jäätelökioskin kautta kotiin. Sateen takia skipattiin izakaya-päivällinen ja syötiin kotona. Mutta japanilainen cuisine maistuu mulle missä vain. Herkkua :). Ilta kului rattoisasti jutustellen, ja puolilta öin aloin pakata yhden päivän aikana levälleen ennättäneitä tavaroita takaisin laukkuun. Pitää etsiä Nagoyassa jostain vaaka. Ja pukea koneeseen päälle kaikki vaatteet. Ja koettaa ostaa tulevina päivinä vain kevyitä suvenöörejä.

Suomeen palaamisen ajatus tuntuu hassulta. Vähän niin kuin tänne lähtiessä oli epätodellinen olo; muistan miten katsoin lähtöä edeltänävä yönä yläkerran kattoa ja ajattelin, että ei sitä vaan koskaan tajua ollessaan lähdössä että on lähdössä. Samaa mä miettisin nytkin jos miettisin. Ja pitäisi varmaan miettiä, että kulttuurin vaihtuminen shokeeraisi vähemmän. Olen tällä puolella palloa ihan yhtä elossa kuin te olette siellä toisella puolen, mutta mun on vaikea hahmottaa sitä toista puolta, vaikka se onkin joskus ollut tässä ja todellinen. Kummallisen rajallinen tämä ihmisen käsityskyky.

- - -

Isi ja äiti, pääsisin kimppakyydillä torstaina Juvalle asti, pystyisitteköhän tulemaan vastaan? Lähtö Helsingistä ois kaiketi neljän aikaan. Olemma mailitse yhteyksissä, viime päivät oon vaan ollut vähän kiireinen enkä jaksa enää avata sähköpostia kun kello on kohta puoli kaksi ja kuudelta on herätys.