Laskin aamulla, että olen tavannut tällä reissulla yli satakuusikymmentä ihmistä joiden kanssa olen jutellut ja joiden kasvot muistan (laskuista puuttuu paljon ihmisiä, joita olen tervehtinyt seisoessani samassa ympyrässä mutta joiden kanssa en katso keskustelleeni). Lisäksi on liuta muita, jotka muistan hatarasti. Laskin myös, että mulla on ainakin neljäkymmentäkaksi puremaa. Bed bugs. Luteita. Onneksi olin Bepussa vain kaksi päivää, niin että eivät ehtineet ihan luita myöten syödä. Eikä tämä nyt ole enää niin iih-yyh kokemus kuin Irlannissa; kerran kun on koettu niin tietää mistä on kyse ja osaa odottaa sitä, että muutaman päivän syyhyttää ihan valtavasti ennen kuin kutina vähitellen laantuu. Saavin viimeyönä käsivarren vereslihalle. Sellaista sattuu ^.^
Olen oppinut vihdoin nauttimaan - ja nimen omaan olemaan stressaamatta liikaa - suunnitelmien muuttumisesta. Kyllä musta olisi toki ollut hauska nähdä vielä pari paikkaa, ja nyt on koko Japanin alueen kattava reilipassikin käytössä, joten rahat tulisi hyötydynnettyä parhaiten kun matkuistasi paljon. Mutta ei sitä enää jaksa tässä vaiheessa. Sen sijaan, että olisin ottanut kuuden vaihdon paikallisjunayhteyden kuvauksellisen kauniin länsirannan ja muutaman historiallisesti ja [myöskin] valokuvauksellisesti arvokkaan paikan kautta, päädyin suuntaamaan Kiotoon. Ja vieläpä samaan hostelliin, jossa ehdin viimeksi olla vain yhden yön. Ajattelin shoppailla. Oleskella. Odotella OVV:ltä viestejä asunnoista. Pakkailla.
Metsästin tänään vahingossa yhden torakan tomaattipussiini. Jouduin heittämään idut menemään, koska en ole missään vaiheessa ehtinyt laittaa niistä ruokaa ja nyt ne ovat jo ihan reppanoita. Koetin karsia matkalla mukaan tarttuneista kahdesta kilosta paperia osan pois, mutta oli vaikeaa. Haluaisin tuoda kaikki muistot mukana. Hostin tultua töistä kotiin syötiin lounas ja lähdettiin verenluovutukseen.
Ja suru-uutinen: 5 vuotta Euroopassa vuosien 1980 - 1997 välillä asuneilla on Japanissa pysyvä verenluovutuskielto hullunlehmäntautiepidemian kanssa. Olinpa vaan pettynyt - mä en halua koskaan asua Japanissa kovin pitkää aikaa, koska en voi muuten luovuttaa verta :S Päädyttiin siinä sitten shoppailemaan department storessa pari tuntia ennen palaamista vesisateessa jäätelökioskin kautta kotiin. Sateen takia skipattiin izakaya-päivällinen ja syötiin kotona. Mutta japanilainen cuisine maistuu mulle missä vain. Herkkua :). Ilta kului rattoisasti jutustellen, ja puolilta öin aloin pakata yhden päivän aikana levälleen ennättäneitä tavaroita takaisin laukkuun. Pitää etsiä Nagoyassa jostain vaaka. Ja pukea koneeseen päälle kaikki vaatteet. Ja koettaa ostaa tulevina päivinä vain kevyitä suvenöörejä.
Suomeen palaamisen ajatus tuntuu hassulta. Vähän niin kuin tänne lähtiessä oli epätodellinen olo; muistan miten katsoin lähtöä edeltänävä yönä yläkerran kattoa ja ajattelin, että ei sitä vaan koskaan tajua ollessaan lähdössä että on lähdössä. Samaa mä miettisin nytkin jos miettisin. Ja pitäisi varmaan miettiä, että kulttuurin vaihtuminen shokeeraisi vähemmän. Olen tällä puolella palloa ihan yhtä elossa kuin te olette siellä toisella puolen, mutta mun on vaikea hahmottaa sitä toista puolta, vaikka se onkin joskus ollut tässä ja todellinen. Kummallisen rajallinen tämä ihmisen käsityskyky.
- - -
Isi ja äiti, pääsisin
kimppakyydillä torstaina Juvalle asti, pystyisitteköhän tulemaan
vastaan? Lähtö Helsingistä ois kaiketi neljän aikaan. Olemma mailitse
yhteyksissä, viime päivät oon vaan ollut vähän kiireinen enkä jaksa enää
avata sähköpostia kun kello on kohta puoli kaksi ja kuudelta on
herätys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti