Hyminää ja sekalaisia ajatuksia siitä, että olen tässä

Hmm. :). Mulla taitaa olla ikävä. Sellainen hyvänlaatuinen. Oivalsin tänään yhden asian: ulkomailla asuessa läheisten tuttavien piiri on aika paljon pienempi. Niinpä mä muistelen lämmöllä niitä, ketkä on Suomessa. Tai muualla.

Ei mulla oikeastaan muuta. Ei siis mitään selkeitä ajatuksia; ei minkäänlaista punaista lankaa. Tekee vaan mieli olla menemättä nukkumaan. Niitä päiviä, kun varttia vaille yksitoista tajuaa että yksi lomalle annetuista tehtävistä (se isotöisin) on vielä tekemättä, ja harkitsee tekisikö sen nyt vai aamulla ja harkitsee kauan niin että ehtii siinä sivussa lukea parin tuttavan blogit ja tarkistaa facebookin (vaikka olisi hyvä mahdollisuus vieroittautua) ja sattuneesta mielleyhtymästä palata vanhaan Irlanti-blogiin ja lukea ja nauraa ja todeta että kamalaa tekstiä ja vielä huonompia kuvia mutta ah niitä muistoja! Ü Ja hassun hauskaa sekin, että jos en olisi lähtenyt Irlantiin, en ehkä olisi täällä. Todennäköisesti en olisi. Ja kun Irlantiinkin lähdin melkein hetken mielijohteesta. Yllättävää, miten pitkäkestoiset seuraamukset päähänpistolta tuntuneilla asioilla voi olla. Ja mähän en edes näe vielä mihin kaikkeen se johtaa, aavistelen vaan.

Puolen tunnin päästä vaihtuu vuosi. Siinä vaiheessa olen toivottavasti jo nukkumassa. I wish. Kiinalainen vuosi vaihtuu vasta helmikuussa ystävänpäivän tienoilla, joten täällä ei vielä paukutella raketteja. Kaupungillakin oli hiljaista kun kävin ostamassa siniset vakosamettihousut (nauratti pukukopissa, vaikka nää onkin niitä yläasteaikaisia turkooseja hillitymmät - mutta olin tyytyväinen kun selvisin niin vähällä sen pakon edessä, että farkut on äitin täällä ollessa ompelemasta kahdesta paikasta huolimatta kuluneet haaroista kerta kaikkisen anteeksiantamattomasti puhki) - paitsi että damn seagullsit ovat saapuneet. Linkitän röyhkeästi jonkuntoisenkuvan koska en kantanut kameraa mukana. Mut huomenna voisin kantaa ja napata itsekin jonkun hassun otoksen aikuisista, jotka kiljahtelevat jännittyneesti kun joku jatkuvasti ohi liitävästä lokkivirrasta päättää napata käden lentoreitille ojentaman leipäpalan suuhunsa.

Huomenna jatkuu kiinan opiskelu, viimeviikko oli joululomaa. Olisi ollut tääkin jos oisin halunnut, mutta totesin että kolmen viikon tauko on liian pitkä. Niinpä huomenna, koska kielikoulu on kiinni, mennään opettajan ehdotuksesta KFC:hen syömään. Eikun opiskelemaan. Perjantaina lähden sitten täältä bongaamani suomalaisen kaverin kanssa kymmenen päivän reissuun - ja olen yrittänyt kovasti luvata itselleni, että saan ennen lähtöä rustattua teille muutaman merkinnän luettavaksi niin että voitte kuvitella että olen tavoitettavissa vaikken ole.

Päiväkirjanomaisesti kerrottakoon tässä välissä, että kävin tänään kirppiksellä. Paikka on mainitsemisen arvoinen siksi, että ilman tuttavan opastusta en olisi koskaan astunut paikkaan puolikkaalla varpaallakaan. Myyjäisiä pidettiin selvästi keskeneräisen rakennuksen kolmannessa kerroksessa, niin että shoppailemaan päästäkseen sai pujotella kaksi seinätöntä kerrosta betonitolppien, joidenkin irtonaisten lattialaattojen ja hitsausmiesten välistä ensin toimimattomiin ja sitten toisiin toimiviin liukuportaisiin. Suomessa olis vähän nounou mennä työmaalle mutta täällä kaikki on hauskempaa.

Ainiin: täällä on talvi. Kylmintä neljääntoista vuoteen, sanoi paikallinen suomalaistuttu kun eilenaamulla mittari näytti 1,8 astetta pakkasta. Yksikerroksiset lasit. Eikä lämmitystä. Ei näitä päiviä montaa pitäisi olla mutta riittävästi, että heltiää [itseltä] lupa [itselle] elää vähän törsäten: kun aamulla reilusti yövaatetettuna makuupussissa kahden viltin alla heräsin kylmyyteen, suostuin vihdoin siirtymään itsekin luksusvyöhykkeelle ja käynnistämään napinpainalluksella pariksi tunniksi sähköisen sängynlämmittimen. Even though it might have been a mistake because after that I really didn't want to get out of the warm bed... Mutta huomisaamuna kaikki on toisin, vapaapäivät on vietetty. Kohta lämpenee taas, ne lupas :)

....ja sillä hetkellä kun meinasin julkaista merkinnän, ulkona pamahti. Vuosi vaihtui. En ehtinyt nukkumaan. Mutta ei haitannut [vielä tänään, vasta aamulla]: jotenkin hymyilytti rakettien pauke ja välkyntä jossain tuolla vuorten takana. Tuntui tutulta. Ja ulkomailla tuttu saa melkein aina hymyilemään. Eri tavalla kuin kotona.

Näin tuumaili pikkuminna.