4000 kävijää rikki - onnittelen itseäni kukkasin

Varastan kävijämäärän seuraamisidean (tai julkistamisidean) toiselta blogipäivittäjältä, pahoitteluni vanha kuoma, mutta tää meni niin sopivasti ^^

 

Niin kuin Suomessa lehdet syksyllä niin

Japanissa sakura keväällä.

Kyoto

Kerrottakoon nyt kaikille yhteisesti ettei kielipoliiseja jää vaivaamaan: 

Kyoto on kaupungin englannin kielinen kirjoitusasu, suomen kielisessä tekstissä olisi oikein käyttää kirjoitusasua Kioto. Mutta mä päätin pitäytyä englanninkielisessä nimessä, koska kirjoittelen sähköposteja ja sohvasurffauspyyntöjä ja kaikenmoisia lippulappusia englanniksi, niin että oman mukavuuteni takia pitäydyn yhdessä kirjoitusasussa etten mene sekaisin. Eli saa tehdä väärin kunhan tekee yhdenmukaisesti väärin, eikö?

Kyoto on ...miten sen nyt sanoisi. Ihan hauska paikka. Mun suosikiksi nousivat heti Khaosan guesthouse henkilökunnan ansiosta, sekä kapselihotelli kylvyn ja paksun peiton ansiosta. Olen käynyt parissa puutarhassa ja parilla temppelillä, olen katsellut lopuillaan olevaa sakuraa ja saanut otettua muutaman kuvankin. Mutta täytyy myöntää, että voisin olla täällä olosta enemmänkin innoissani. Kyoto on mulle "ihan jees". Täällä voisi asua. Niin kuin Kunmingissa. Mutta mä en jaksa innostua miljoonista temppeleistä joista kaikissa (niissä, joista löytää tietoa helposti) on miljoona turistia eikä juurikaan rauhaisia sopukoita. Sanotaan näin kahden temppelin kokemuksella - olen siis varmasti väärässä. Mutta kaksi edellistä päivää on ollut sateista, niin että olen hyvällä omalla tunnolla jäänyt sisälle tekemään matkasuunnitelmia ja laiskottelemaan animen ja netin parissa, ja jättänyt temppelit ja shoppailun muille.

Olen syönyt pari kertaa ramenia eli kiinalaisperäistä mutta nykyisin japanilaiseksi tunnustautuvaa nuudelikeittoa; ensimmäisen kerran kasvisravintolassa ja toisen kerran lihapaikassa jossa siirsin lihat omasta kulhosta naapurin kulhoon. Onneksi naapuri sattui olemaan sohvasurffaushosti, niin ettei mun nirsoilu päässyt aiheuttamaan hämminkiä. Todellisuuden nimissä mainittakoon myöskin, että olen syönyt [hyvin pieniä määriä] lihaa ja kalaa Japanissa olon aikana, ja todennut mahan - siis ainakin pienten määrien suhteen - oireettomaksi. Ja siitä taas tuli mieleen, että olen edelleen syönyt maitohappobakteereita tunnollisesti kaksi päivässä, ja kaikki on mennyt hyvin lukuun ottamatta niitä muutamaa maha-sekaisin -päivää Kiinassa, joista olen blogissa valittanut. Japanissa tuskin tulee enää ongelmia, hygienian taso on täällä vähän toinen...

Tänään kävin lähikirjastossa lukemassa lastenkirjoja hiraganoilla. Olisin halunnut lukea mangaa, mutta ei löytynyt. Yhtä kaikki, luin lasten kirjoja ja ymmärsin jotain. Luin korpeista, jotka olivat kylässä ja kaikkialla, pelloilla ja vuorilla, mutta sitten tuli sota ja ihmisiä kuoli ja joku - en tiedä kuolleet vai elävät - menivät meren eteläsaarille ja oli vanha baachan joka sanoi jotakin ja sitten kun sota loppui, korpit tulivat takaisin. Jännä tarina. Kauniita kuvia.

Tällaisia otoksia on muistikortille tallentunut Kyotosta:

Lounaalla ystävien kanssa (en siis minä vaan paikalliset).

Kyoto riverbank; Ihmisiä joenvarrella nautiskelemassa
auringosta ja sakurasta.

Tuikitavallinen japanilainen "piha": ovi suoraan kadulle, mutta
silti seinän ja kadun väliin mahtuu kukoistava puutarha.

Näkymä erään temppelin puutarhasta kaupunkiin päin.

Eeeh, jonkun temppelin luota, M:llä alkava puutarha geisha-alueen lähellä. Tällä tasolla
mun Kyoton nähtävyyksien hallitseminen oikeesti on (noin nimien puolesta)...

the Temple. Ginkakuji, Kyoto

Munkit väkertävät samat kuviot hiekasta uudelleen joka aamu.
Ginkakuji, Kyoto

Joitain pitäis onnistaa; mut mää oonkin siunattu, en heittänyt kolikkoa ^.^
Ginkakuji, Kyoto.

Sakurat ansaitsevat jälleen kerran oman päivityksensä...

Hitsuhaikku - peukalokyydillä Japanissa (osat III ja IV)

Kun kello näyttää yhdeksää, pysähdymme Kurashigin lähistöllä vielä yhdelle pikatien pysäkille eli ekille. Ja kuinka ollakaan, yksi kolmestakymmenestä parkkeeratusta autosta on Kyoton kilvillä varustettu. Uuu jea, Shimonosekiläiset pääsevät jatkamaan kotiin. Kunhan autolle löytyy kuski. Kunhan. Mutta ei löydy. Vartin odottelun jälkeen vieressä olevalle autolle kävelee oranssissa työhaalarissa iäkäs, ystävällisen näköinen herra. Small talkissa kuulen sanat hitsuhaikku (englannin sanasta hitch hike, liftata) ja että on vaikea saada tähän aikaan kyytiä ja että minunkin pitäisi palata vielä Shimonosekiin ja aamulla on töitä. Ja niin on ongelma ratkennut: työmies voi tarjota mulle majapaikan jonkin matkan päästä, ei maksa mitään mutta jaan sen kiinalaisnaisten kanssa, paikka on erittäin huonossa kunnossa eikä peseytymismahdollisuutta ole. 

Mä ajattelen siirtotyöläisiä. Huonoja oloja. Mutta millainen kokemus (!) - ja mun kyyditsijä pääsee vihdoin palaamaan kotiinsa. Matkalla vanha herra kysyy multa aavistuksen haparoiden englanniksi, mistä olen kotoisin. Muuta emme jutustele - herra puhuu puhelimessa, ja ymmärrän, että [oletettavasti kiinalaisten naisten puolesta] on jotenkin ongelmallista ottaa minut nukkumaan paikkaan josta oli puhetta. Tien varrelta kyytiin nousee nuori, vakailmeisen näköinen nainen, ja matka jatkuu hiljaisuuden vallitessa kohti korpea. Vartin ajomatkan jälkeen saavumme perille pieneen, hiljaiseen kylään, jossa on enemmän peltoa kuin taloja. Kyytiin noussut tyttö johdattaa minut sisälle rakennukseen. Puikkelehtiessamme ohuita käytäviä ja sisäpihaksi avautuvia tiloja pitkin sisälle rakennukseen, kysyn japaniksi onko tyttö japanilainen. Hän vastaa olevansa kiinalainen, jolloin suurella vaivalla saan palautettua mieleen jotain kiinankielistä, ja kerron että tulin muutama päivä sitten Kiinasta. Ehkä mä vain kuvittelen, mutta ilmapiiri tuntuu heti lämpimämmältä, ja keskustelu sujuu loppuillan englannin, kiinan ja japanin sekoituksella.

"Sisäovella" vaihdamme kengät sisätossuiksi ja astun suoraan keittiöön. Ei hassumpi. Keittiön toisella puolella on tyhjä huone, josta avautuvat japanilaiset ovet... noh, tällaiseen huoneeseen:

Olohuone eli mun huone.

Katselen kiinnostuneena ympärilleni kun kiinalaisnainen ja työläisherra puuhaavat japanilaisen rauhalliseen tapaan takan (!) ja pedin laittamisen parissa. Hetkessä takassa rätisee lämpöinen tuli, ja pian mulle sanotaan että kaikki on valmista jos haluan käydä peseytymässä. Sokkeloimme kolmen käytävän ja neljän huoneen läpi pieneen, lämpimään suihkuhuoneeseen, jossa mua odottaa höyryävä kylpyamme! Voi hyvänen aika... En ole vielä tavannut muita talossa olijoita, joten en tiedä kuinka monta kylpijää mun jälkeen vielä tulee, yritän olla nopea mutta kyllä nousee kielen päälle taas ii kimochi~~ kun uppoudun kaulaani myöten kuumaan veteen.

Kylvyn jälkeen löydän, ihme kyllä, tieni takaisin olohuoneeseen (vaikka yritänkin mennä sisään vääristä ovista, eh :D), jossa mua odottaa lasi japanilaista punaviiniä, kupillinen maitoteetä ja pannullinen japanilaista vihreää teetä sekä muutama keksi. Jutustelemme hetken, kiinalainen tyttö esittelee paperin kanssa nimensä (WW) sekä antaa sähköpostiosoitteensa ja puhelinnumeronsa. Hän pahoittelee kovasti sitä, että joudun nukkumaan täällä yksin, talossa ei ole muita, mutta että he (työmies ja hän) palaavat aamulla puoli yhdeksältä. Kun vakuutan, että selviän yöstä yksin, he toivottavat hyvää yötä ja lähtevät. Sammutan tv:n, juon teetä ja kuuntelen hiljaisuutta. Nautin.

Kahdentoista aikaan totean että olisi pitänyt jo mennä nukkumaan ja hautaudun peiton alle. En tiedä miten olen vielä yhden aikaan niin hatarassa unessa, että herään ääniin paperiseinien toiselta puolelta. Joku nousee seisomaan ja ottaa muutaman varovaisen askeleen. Lattia narahtaa. Kestää kymmenen sekuntia kun yritän keksiä miten tilanne on mahdollinen, mutta äkisti muhun iskee paniikki: talossa ei varmasti pitänyt olla ketään. WW ja ystävällinen vanha herra lähtivät autolla toiseen paikkaan. Mutta mitä jos ystävällisen näköinen vanha herra ei olekaan ystävällinen? Mitä jos seinän takana on koko illan ollut joku jolla on pahoja aikeita. Makaan paikalleni jäykistyneenä ja kuuntelen. Kuulen vielä pari kertaa jotakin epämääräistä, mutta pitkän aikaa on hiljaista. Käyn läpi mahdollisia vaihtoehtoja; mitä tehdä jos joku hyökkää kimppuun. Mulla ei ole lähistöllä mitään muuta kättä pidempää kuin tietokone ja kamera. Rahaakaan mulla ei ole kovin paljoa, mutta jos henki säästyy niin eipä ole väliä vaikka kaikki menisi. Eikä harmita tietokonekaan, olisipahan vähemmän kannettavaa, mutta valokuvista en haluaisi luopua. Odotan. Ja vaikka kuinka yritän rentoutua, sydän hakkaa ja mä tärisen. Yritän vakuuttaa itselleni, että jos joku haluaisi tehdä jotain, se olisi jo tehnyt. Mutta jos se kuuli kun reagoin askeliin, kuuli kun nielaisin, ja odottaa että nukahdan uudelleen. Yritän nähdä varjoa paperiseinällä, mutten erota mitään. Kymmenen minuutin odottelun jälkeen kysyn varovasti japaniksi, are... dare ga imasu ka?- kuka siellä? Ei vastausta. Ei pihahdustakaan. 

Nousen kiireesti, vedän housut jalkaan ja etsin herrasmiehen aiemmin esittelemän taskulampun käteeni. Shitsureishima~su kuiskaan hiljaa, ennen kuin avaan viereiseen huoneeseen johtavan oven. En näe mitään. Kolmen kymmenen sentin päässä on pitsiverhot ja niiden takana lasiseinä, jonka toisella puolella näkyy valoa. ano~, onko siellä ketään? 

Vihdoin ymmärrän heijastuksista sen verran, että valo tulee taskulampusta. Lasin toisella puolella on [jälleen yksi] sisäpiha. Ulkona ei näy liikettä. Rauhoitun hiukan, ja käyn uudestaan levolle. Puoli tuntia myöhemmin olen edelleen valveilla, koska odotan kuulevani lisää askelia. Lopulta etsin repusta nappikuulokkeet ja kuuntelen musiikkia aamuun asti heräillen välillä kappaleen vaihtumiseen. Aamulla herättyä enää pelota - tietenkään. Yöllä on ihan toisenlaista, kun tajuaa olevansa keskellä ei mitään paikassa josta ei tiedä mitään, ketään ei ole lähistöllä auttamassa eikä mulla ole mahdollisuutta ottaa yhteyttä kehenkään.

Ystävälliset auttajani palaavat aamulla. Kuulen, että talo on 300 vuotta vanha, ja että vanha herra asuu siinä yksin. En saa selitystä askelille. Aamiaista mutustaessa (kyllä, sekin tuotiin mulle pöytään) mulle selviää, että "työmies" on todellisuudessa bisnesmiehiä, WW:n pomo. WW saa päivän vapaata, jotta voi näyttää mulle kaupunkia, ja niin hurautetaan Kuroshigin vanhaan kaupunkiin turistialueelle, käydään ihastellaan sakuraa, kivassa kahvilassa, tutkitaan taidemuseo, saan lahjaksi suklaaherkkuja maapähkinäpikkupuodista ja päätetään kierros lounaalla niin hienossa ravintolassa että mua vähän nolottaa mun arkiset vaatteet. Enkä saa maksaa mistään mitään. Pomo tulee työpäivän jälkeen hakemaan meidät; mun tavarat on autossa valmiina niin että pääsen suoraan jatkamaan hitsuhaikkua kunhan mut viedään ensin eki:lle, "asemalle" eli parkkipaikalle highwayn varrelle.

Kurashiki, vanhan kaupungin laidalla

Kurashiki, pottery store eli valujuttuja

Kurashikin Alko

Kurashikin kukkasia

Kurashiki, japanilainen lounas.

Mä ymmärrän japaninkielisestä keskustelusta, että Kyotoon olisi vaikea liftata ja että juna olisi parempi, ja siispä totean että ei huolta, kyllä se onnistuu. Mulle ei vastata mitään, keskustelu soljuu sujuvasti eteen päin muista aiheista, ja kohta ollaan asemalla - mutta eipä vaan mitenkään autojen pysähdyspaikalla vaan rautatie-asemalla. Ja mitäs mä siihen, en voi siinä vaiheessa enää pyytää että viekääs mut nyt liftaamaan. No, maksetaan junasta, ei se nyt niin kallis voi olla vaikka liftaaminen onkin hauskempaa; WW saattaa mut automaatille mutta en saa ostaa lippua vaan WW ostaa, sekin on lahja pomolta eikä lahjasta voi kieltäytyä ja äkkiä mulla on kädessä lippu Japanin kalleimpaan junatyyppiin, extrasuperhypershinkanseniin eli Nozomiin (ainoa juna johon Japanin reilipassi ei kelpaa, niin hieno se on). Mut saatetaan laiturille ja odotetaan junan tuloon asti, katsotaan että pääsen varmasti oikeaan vaunuun vaikka koetan vakuutella että hyvin tämä menee ja selviän kyllä; ja juuri ennen lähtöä mun käteen tökätään vielä pussillinen leivoksia "päivälliseksi", ole nyt varovainen ja nauti matkasta, ihana kun kävit ja toivottavasti tavataan vielä.

Ja mulla
ei
olisi ollut antaa
kuin
jämäpaloja
rosoista, kulunutta
Fazerin suklaata
enkä
antanut sitäkään.


Pääsin onnellisesti - ja nopeasti - Kyotoon. Turisti-infosta neuvottiin mulle reitti hostellille, bussikuski huolehti että jään kyydistä oikealla pysäkillä (kun siis rinkan kanssa nolona änkesin eteen sanomaan että mä en nyt oikein ymmärrä tästä kartalta että minkä nimisellä pysäkillä mun pitäis jäädä), ja hostellin (Khaosan Guesthouse) henkilökunta oli loistavaa ja Kyotoon tulosta oli hyvä fiilis. Istuin koneella näitä juttuja kirjoittaen ja yhtälailla henkilökunnan ja erinäisten matkailijoiden kanssa jutellen yö-yhteen asti. Ja nukkumaan mennessä olin iloinen sitä, että huoneessa nukkui kolme muuta ihmistä, ja seinän takana molemmin puolin monta lisää, niin että ei tarvitsisi herätä ääniin joita ei pitäisi kuulua... :) Niin päättyi mun liftausreissu Japanissa ja tuumailin, että ensikerran en osta juna- enkä reilipassia, vaan otan mukaan jotain mitä voin antaa ihmisille muistoksi ja liftailen paikasta toiseen. Ja opettelen olemaan napakampi niin etten ole vaivaksi silloin kun kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaan...

Hitsuhaikku - peukalokyydillä Japanissa (osa II)

Tarina jatkuu kolmen tunnin matkalla olon jälkeen noin puolilta päivin matkanvarrelta Shimonosekistä Kyotoon, vesisateen laannuttua.

Nousin siis ison, mustan autobiilin takapenkille, jonka jaoin 13-vuotiaan ujon oloisen pojan kanssa. Etupenkillä istui puhelias - jopa iloisen rääväsuun oloinen - nainen, joka mun ymmärrykseni mukaan pahoitteli sitä, etteivät he ole menossa Kyotoon vaan vain jonkin matkaa eteen päin, mutta mä olin iloinen sateessa seisomisen ja hiljakseen ytimiin hiipivän kylmyyden jälkeen siitä, että saan hetken lämmitellä autossa. Näiden kahden matkalaisen lisäksi kyydissä oli vielä ensimmäistä hiukan vanhempi poika.

Pitkän jutustelun ja eto~, ano~, are? -hetkien jälkeen selvisi, että joukkio oli matkalla vanhemman pojan tenttiin (uusintatentti toisessa kaupungissa), ja että tentin jälkeen matka jatkuisi Kyotoon, ja nainen oli kamalan pahoillaan siitä, että mun matkan teko myöhästyy pari tuntia. Mutta mähän olin vaan iloinen siitä, että saan kyydin perille saakka, ja kun seura oli ihastuttavan rentoa ja iloista - molemmat pojatkin jutteli mulle englantia sen minkä taisivat ja loput japania - niin enhän mä voinut olla muuta kuin innoissani.

Ennen tenttiä ehdittiin etsiä paikka josta mulle löytyi kasvisruokaa, mutten saanut osallistua kuluihin millään tavalla (sama hankaluus kuin Kiinassakin: työntekijät hyväksyvät paremmin kieltä taitavan ja nopeammin puhuvan henkilön rahat). Hyvvee oli, ja lounaan jälkeen R-sanin eli kuskin suusta kuului jo sujuvasti kiitos suomeksi :D Lounaan jälkeen heitettiin pojankoltiainen uusintatenttiin ja lähdettiin käppäilemään kaupungissa, jonka nimeä en tiedä. Mentiin ekana ashiyu onsenin (ei tullut nyt ihan oikein mutta jotain sinne päin) eli jalkakylpylään. Kyseessä oli tällä mun neitsytkerralla ilmainen kadunvarsijalkakylpylä, ja myhäilinpä siinä sadesäällä jalat kuumaan veteen upottaessani että ii kimochi~... Miten veden lämpötila voikin olla niin täydellinen että jalat muuttuvat hetkessä kuumuudesta punaiseksi mutta vesi ei polta...

Yllättävä jalkakylpy - jalat tuntui lämpöisiltä ja
puhtailta vielä pitkään vartin kylvyn jälkeenkin..

Sittenpä R-san soitti mun hostelliini, että tulen vähän myöhässä - ja selvisi, että ei mulla mitään varausta ole. Ja hoksasin, että tosiaan, alunperin ajattelin liftata kahden päivän aikana niin että tein varauksen vasta jälkimmäiselle päivälle, mutta en sitten miettinyt yöpaikkaa ensimmäiselle yölle. Eeee... Tästäpä alkoi siis koko loppumatkan kestänyt yhteystietojen metsästäminen ja viestien ja sähköpostien lähettely, josta ei enempää...

Tentti kesti huomattavasti oletettua pidempään, ja oletetun kello puoli neljän sijaan pääsimme lähtemään vasta viiden jälkeen. Jossain vaiheessa matkaa kävi ilmi (kun seitsemättä kertaa kysyin, miksi matkalaiset ovat menossa Kyotoon, selvisi,) että he ovat itse asiassa viemässä minua Kyotoon ja palaamassa sitten takaisin Shimonosekiin. 

. 

...

Voiko ystävällisyydellä olla mitään rajaa? Koetin selvitellä kaikkia vaihtoehtoja, ja toki hekin myöntyivät siihen, että jos löytyy toinen kyyti joka vie mut Kyotoon niin kuski ja auto vaihtuvat. Junaakin mä ehdottelin ja he vastasivat että "hyvä ajatus", mutta kertaakaan me ei yritettykään löytää juna-asemaa yhdestäkään kaupungista matkan varrelta. Ja voitteko kuvitella, R-san pahoitteli ainakin viisi kertaa sitä että mun saapumisaika Kyotoon myöhästyy, vaikka sanoin että oon hitsihaikulla, eikä mulla ole mitään suurempia aikatauluja. Kaikki oli piskuisen sekaisin, koska en saanut yhteyttä tiettyihin ihmisiin Kyotossa, kello alkoi olla paljon eikä nettiä ollut käytössä niin, että olisin voinut selvittää edullisehkoja majapaikkoja Kyotossa. Niinpä suomalainen S-tuttavani ehdotti puhelimessa, että nukkuisin 24h-Makudonarudossa eli -Mäkkärissä yhden yönseudun; niin ovat tehneet aikanaan muutkin. Että Kyoton asemalla on kuulemma yksi sellainen. 

Oletettu saapumisaika Kyotoon oli siis tässä vaiheessa noin 10.30 - 11.00pm (+ mäkkärin etsimisaika).

Näyttää siltä, että juttu on pakko jakaa kolmeen osaan mutta lupaan: seuraava on viimeinen Ü

PS. tää juttu on liian pitkä sen takia, että istun hostellin lodgessa, mikä tarkoittaa sitä että "opetin" japanilaiselle miehenalulle juuri kaksi tuntia englantia (juteltiin siis arkipäiväisistä asioista, ja mä korjasin hänen ääntämystään jos se oli liian epäselvä + opetin uusia sanoja ^^ - hauskaa hommaa), ja sitä että viereen istahtaa tyttö joka odottaa ystäväänsä tietokoneelta toista tuntia ja purkaa odotuksensa puolentoista tunnin höpöttelynä ennen kuin väsyy lopullisesti ja hiljenee jälleen... :D Tässä sivussa olen blogia kirjoitellut, enkä jaksa enää nyt puoliltaöin tarkastaa että mitä sitä tuli sanottua... Mutta huomenna tarinan jännät paikat ratkeavat. Ja kuten näette: lopputulos on ihan hyvä, olen hengissä perillä Ü

Hitsuhaikku - peukalokyydillä Japanissa (osa I)

Jeah, selvisin liftaamalla Shimonosekistä Kyotoon! Melkein.

Kaikki alkoi siitä, kun cs-hostini neuvoi mulle himpun verran väärän paikan. Paikalta pääsi kyllä liftaamaan, mutta ei pohjoisen suuntaan Kyotoon vaan etelään Kyuushun saarelle. Eh. Mä pähkäilin aikani, mutta päättelin, että jos liftaan ensin Kyuushulle, voin sitten heti sillan ylitettyäni nousta kyydistä ja kävellä [moottori]tien toiselle puolelle - pakkohan siellä on alikulku tai jokin vastaava olla.

Mut otti kyytiin kaksi ei-paikallista miestä, jotka lopulta ymmärsivät, että vaikka olen menossa Kyotoon, haluan silti mennä ensin vähän aikaa väärään suuntaan ja jäädä pois heti kun mahdollista. Mulle tarjottiin tölkkikahvia (kylmää koska sanoin, ettei mulla ollut kylmä, olin ehtinyt seisonua vasta viitisen minuuttia) ja kyseltiin kohteliaasti mistä olin tulossa ja mihin menossa ja niin päin pois. Ystävällisiä herroja ja - niin kuin monta kertaa myöhemminkin matkan aikana - hämmästyin siitä miten paljon ymmärrän ja osaan puhuakin... Kyuushulle päästyä kävi ilmi, että moottoritieltä ei ihan niin vain poistutakaan. Pysähdyspaikka oli viisi kilometriä sitten, nyt ajellaan tunneleita pitkin ties minne.

Eeeh! Herrat tekivät aikamoisen lenkin ajaessaan ensimmäisen poistumisrampin kautta takaisin päin etsiessään paikkaa, josta avuton ulkomaalainen saisi hyvin kyydin Kyotoon. Ja kun sopiva paikka löytyi, herrat vielä selittivät mulle ilman mitään kiirettä, millaisia rekisterikilpiä [varustettu prefektuurien nimillä] mun tulisi etsiä jotta pääsisin mahdollisimman lähelle Kyotoa. He etsivät vielä sopivan autonkin, ja vasta monien taichoubu desu -vakuuttelujen jälkeenhe jättivät mut omilleni odottamaan auton omistajan tuloa. ...jota en tosin jaksanut odottaa vaan käpsyttelin risteyksen lähelle kyytiä odottelemaan.

Toinen lifti oli mut 20 min odottelun jälkeen kyytiin poiminut herra, joka pahoitteli, että matkaa vain vajaan tunnin verran eteen päin. Hyppäsin silti kyytiin ja sain kouraani lämpimän kahvitölkin, kun keskustelunavauksena aloitin että 'onpas vähän kylmä tänään'. Ajettiin iso osa matkasta hiljaisuuden vallitessa; osasin vastata kaikkiin kysymyksiin mutta en esittää ainuttakaan - mun kielitaito on vielä toistaiseksi paljon vahvemmin korvissa kuin kielenpäällä. Matkamuistoksi sain herran käyntikortin ja ystävällisen tiedon, että voimme tavata myöhemmin hänen tultuaan Kyotoon. Tää vaikuttaa näin sanottuna jotenkin epäilyttävältä, mutta kyseessä oli vanha herrasmies joka halusi auttaa ulkomaalaista, no worries :D

Tän kyydin jälkeen odottelinkin aikamoisen tovin, ehkä tunnin verran vesisateessa [japanilaisen mittakaavan mukaan] pienehköllä huoltoasemalla, ja totesin että ilmeisesti kannattaisi joskus kieltäytyä kyydistä, jos kohde on piskuinen paikka josta et ole kuullutkaan. Jotenkin palautu Jukka-veli mieleen, tuli sellainen olo että mulle olisi selitetty että näin ei kannata tehdä... Mutta mikäpäs siinä kun oli riittävästi vaatetta, hyvin aseteltu rinkka joka ei painanut hartioita sekä kuoritakki ja sateenvarjo - lauleskellen meni. Viimein lähistölle pysähtyi musta, iso auto tummennetuilla laseilla, ja ratintakana oleva nainen huuteli että ovat menossa vain vähän matkaa mutta että jos haluan tulla niin sopii tulla.

Tästä mun tarina vasta alkaa, joten jaan jutun kahteen osaan joista toinen yrittää julkaistua huomenna - muutaman kuvan kera.

Saavuin Kyotoon tänään illan suussa, aikaa täällä kuluu täysi viikko. Mulla on pari CS-kaveria jotka meinaan tavata huomenna ja ylihuomenna, samoin pari suomalaistuttua joiden kanssa ei olla sovittu mitään tarkempaa. Elämä täällä vaikuttaa helpolta, turisti-infosta mulle selvitettiin bussi jolla pääsin helposti hostellille, ja hostellilla puhutaan englantia O.o En tosin ole enää oikein tietoinen siitä mitä kieltä puhun, oli kyseessä englanti, japani tai kiina... Ei tarkoita sitä, että kaikki tulisivat sujuvasti vaan sitä, että kaikki tulevat yhtäaikaa ja vuorotellen niin että en ole aina ihan lauseen sanottuani varma, käytinkö yhtä, kahta vai kolmea kieltä :D Mutta hauskaa on ollut ja kaikki hyvin, vaikka viimeyönä pelkäsinkin ensimmäistä kertaa elämässäni niin että sydän hakkasi ja tärisin kauttaaltaan... Tästä lisää ensikerralla ^^

Lisään tällä kertaa vielä yhden kuvan Shimonosekistä - yksi mun suosikeista vaikka pienellä vaivalla ja puolella lisäminuutilla kuvasta olisi saanut vielä paljon paremman...

Shimonoseki, 'tulivuori'

Sakura ga suki desu, hontoni utsukushii desu.

Ja atashi no nihongo wa mada mada desu... Mutta ooooh mulla on niin hyvä opettaja, Seiji-sensei ^.^ [kyllä mä täällä välillä ratkeilen riemusta kun kokeilen jotain uutta lausetta sanoilla jotka tiedän, ja käy ilmi että niin voi ihan totta sanoa - kuten edellinen "mada mada desu..."

Mutta siihen sakuraan:

 

 

Niin että on nyt vietetty ensimmäistä hanamiakin, kirsikankukkienkatselujuhlaa - johon tosin perinteisesti kuuluu myös syöminen kukkivien puiden alla, mutta me tyydyttiin kävelemään ja katselemaan kun muut söivät.

Parin päivän päästä lisää fiiliksiä, huomenna liftaan Kyotoon. Autolla matka on ilmeisesti kuusi-seitsemän tuntia, katsotaan pääsenkö yhden päivän aikana perille. Harmittaa kun ei oo vielä tuota kielitaitoa...

Satujen keskelle heitettynä

Voitteko kuvitella miltä Lord of the Rings –fanista, joka on opiskellut haltijakieltä, tuntuisi matkustaa Elrondiin? Musta tuntuu kaikkien animen parissa vietettyjen tuntien jälkeen vähän samalta tulla Japaniin; kuin satuun astuisi. Se, mikä on ollut satua onkin täällä totta, ja sitä kieltä, mitä sarjakuvahahmot puhuvat, puhuvatkin täällä oikeat ihmiset. Hämmentävää. Ihastuttavaa! Ja mikä vielä ihastuttavampaa, pääsin saman tien sisälle japanilaiseen kotiin, kun sohvasurffausisäntäni oli sovitusti satamassa vastassa. Niinpä mulla on nyt kolmatta päivää kuuden tatamin suuruinen oma huone, ja syön yakisobaa, udongia ja onigiriä japanilaisen pöydän ääressä lattialla istuen. 

Ensimmäisenä päivänä käytiin kävelemässä ympäriinsä. Shimonoseki on pieni kaupunki, johon turistit eksyvät lähinnä matkatessaan Japanin eteläisimmälle pääsaarelle Kyuushulle tai tullessaan Japaniin laivalla Koreasta tai Kiinasta (Shimonoseki on vain yksi mahdollisista rantautumisvaihtoehdoista). Ja siis voi kerta kaikkiaan miten uskomatonta, paras sakuran eli kirsikan kukinnan aika on täällä etelässä jo ohi, ja silti hetkittäin tuntuu kuin olisin hypännyt suoraan leffaan - eihän mikään puu voi oikeasti olla yhtenä kukkana mutta kyllä vaan on! Ja tätä olisi tiedossa toukokuulle asti, koska meinaan vaeltaa hiljalleen pohjoiseen sakuran mukana.

Laitan tässä välissä kuvia Shimonosekistä - päivittelen myöhemmin kuvat Kiinan juttuihin kun se nyt näyttää taas onnistuvan, mutta nyt lähden nauttimaan Japanista talon seinien ulkopuolella Ü

Tulivuoren eli hinoyaman päältä Shimonosekistä Kyuushulle
päin (salmen toisella puolella Fukuokan kaupunki)

Sivukatu mun kolmepäiväisen kodin lähellä

Näitä ovi-kadulle -talojen puutarhoja jalkakäytävällä :)

Löytyy sitä Japanistakin ruostetta, mutta on yhtä kaikki on koristeellista

Samurai desu ne

Fugu - Shimonoseki no favorite fisu ja maailman myrkyllisin kala

Kalastelija Fukuokalla

Shimonosekin kalatori ja söpöt pikkupurtavat

oktopussi ja väärä-kuva-mutten-ehdi-ladata-uutta-mutta-oikealla-vieressä valas

Sakurasta on miljoonittain kuvia, laitan niistä oman juttunsa kunhan tullaan takaisin tämän päiväiseltä reissukohteelta eli sillalta (eri silta kuin mikä kuvassa näkyy...)

Yantai - viimeinen kohde Kiinassa

Ehdin viettää junassa parin viikon aikana reilun kuusikymmentä tuntia. Neljä yötä. Ja tavata varsin erilaisia keskustelukumppaneita, joista yksikään ei puhunut englantia. Muutaman kanssa pystyin keskustelemaan hiukan. Jotkut kiinalaiset eivät puhu mitään sen jälkeen kun huomaavat, etten ymmärrä, mutta useimmat puhuvat. Niin innokkaasti, että 1) tahti on aivan liian nopea 2) sanoja on aivan liikaa. Lisäksi ensimmäisen kahden toiston jälkeen useimmat yrittävät sanoa saman asian toisella tavalla - mikä on tietysti hyvä asia noin yleisesti, mutta kun ensimmäisellä kerrallakaan en ole saanut eroteltua osaamiani sanoja niistä, joita en osaa. Paras oli vanha rouva, joka puhui hitaasti yleensä viidestä kahdeksaan sanan lauseita, ja odotti aina ilmeen kirkastumista. Ja huomioi ne sanat jota toistelin epätietoisena. Ja selitti. Niin että nyt tiedän miten sanotaan että ulkona on valoisaa/pimeää. Ja tiedän myös sanan vanhus - joka tosin on erittäin ilmeinen.

Noniin, olen siis selvinnyt. Jäljellä on enää yksi neljän tunnin juna- tai xx-tunnin bussimatka Qingdaoon, josta laiva lähtee torstaina. Mitähän muuta.

Yantai on upea. En osaa sanoa kovin paljoa itse kaupungista, mutta kun saavuin lauantai-iltana seitsemältä, Kristina oli vastassa; hypättiin taksiin ja hurautettiin suoraan piapploihin ravintolaan syömään Jordonin ystävän synttärikakkua. Pöytä oli täynnä porukkaa, ja kuulin koko illan että "olen kuullu susta paljon, mukava vihdoin tavata". Ja ihan totta: täällä on länkkärinä helppo tuntea itsensä kuuluisaksi. Kiinalaiset katselevat kadulla perään ihan huvikseen ja itseään viihdyttääkseen. Ja sitten menen couchsurffaamaan Shanghaihin ja pääsen heti jonkun nettisivun kuvakollaasiin. And your pictures are all around Instagram. Ja sitten tulen Yantaihin ja kymmenen ihmistä kertoo että olen kuullut susta paljon ja mukava tavata ja ovat niin hirmuisen kiinnostuneita mun matkoista tähän asti ja tulevaisuudessa ja mitä olen tehnyt ja tykännyt ja mitä ajattelen. Voisiko kukaan olla viihtymättä kun on ympäröity lämpöisen kiinnostuneilla ihmisillä joilla on aina hyvä juttu kerrottavana ja huumori kukkii. 

Viimeisen kaksi päivää olen asunut kiinalaisessa opiskelija-asunnossa. Ja olen miettinyt, ettei musta olisi sellaiseen elämään. Asuntolassa on pitkät, kaikuvat käytävät. Huone on iso, mutta kaikuu tietyissä kohdissa koska lattialla ei ole mattoa, eivätkä verhot ole paksut. Ovi on lukittu ulkoa päin munalukolla, joten kotosalla ollessa oveen koputellaan usein ja "sisään" -huudon jälkeen huone täyttyy erinäisellä määrällä ihmisiä jotka ovat satunnaisen ajan. Usein vieraat voivat tulla illalla kymmenen aikaan. Ja ensimmäisen vierasporukan ollessa lähdössä tulee pari kaveria kysäisemään jostain asiasta ja jutustelua jatketaan vielä jokunen tovi. 

Sää täällä on kylymä, ei sentään pakkasella mutta tuuli on meren rannalla hyytävä. Ihmiset on ihania. Tekemistä riittää, koska vieläkään Kiinassa ei asiat mene niin kuin on suunnitellut. Ja WiFiä ei ole käytössä. Mulla on kaikki suvenöörit ostamatta (A, olen todella pahoillani, ja muutamalle muullekin mulla oli ajatus mutta vaikka aikaa oli teoriassa niin käytännössä mikään ei mene niin kuin yrittää ja silloin on parempi olla ajatustensa ja suunnitelmiensa kanssa joustava koska muuten alkaa harmittaa. Varsinkin kuudenkymmenen tunnin junamatkojen ja kaiken semmoisen jälkeen).

Tässäpä näitä. Kello on yksitoista illalla; leivottiin Judyn luona leipää ja leipä on nyt tuhottu, walking deadin ensimmäinen jakso katsottu (vaikka keskityin kyllä kaikin voimin tekemään jotain muuta, esimerkiksi kirjoittamaan tätä tekstiä) ja suuntaamme yläkertaan Jordonin luo iltakahville että Judy pääsee nukkumaan...

* * *

Jälkilisäys: kuvia Yantaista

Näkymä asuntolan parvekkeelta

Pyykkipäivä & Lainavaatteet (hatun sain pitää ^^)

Koulun ruokala ja ystäväni K, joka surffasi mun luona
 Kunmingissa.

Pussiruokaa (mun oli tarkoitus kirjoittaa kiinalaisista pussi-
ruoista blogimerkintä, mutten koskaan saanut aikaiseksi...)

Kevätauringosta nautiskellen - sää kuin Suomessa

Viinimuseo I

Viinimuseo II

Toinen Kunmingissa surffanut ystäväni J,
joka vei meidät korealaiseen ravintolaan
ja sai kuin saikin tilattua lihattomat
pöperöt (kuvassa vasta alkupalat)

Kiinalainen "punnitse ja säästä" -ravintola

Yantain eurooppalainen kortteli (jossa ei asu ketään)

Yantai, eurooppalainen kortteli - huomaa suomenliput ^^
Muut liput olivatkin sitten mielikuvituksellisesti tehty sellai-
silla väriyhdistelmillä, jotka eivät ole oikeiden maiden lippuja.
Näinköhän Suomen lippuakin luultiin kuvitteelliseksi...

Yantai, eurooppalainen kortteli

 

Yantai, eurooppalainen kortteli

Yantai, eurooppalainen kortteli