On my way back home

Jeah, on reissattu etelässä ja palattu ehjin nahoin kotiin vaikka ei kaksillakaan aivoilla keksitty miten kiinalaisen luksusbussin turvavyötä käytetään. Saldo: miinusparituhattayuania, reilu tuhat valokuvaa, 30+ tuntia bussissa istumista, häröjä ja vähemmän häröjä italialaisia ynnä muita kavereita ja hyvä mieli. Itse reissusta saatte kuulla tulevina päivinä, tänään aloitan peräpäästä eli kotiinpaluusta - siitä hetkestä jolloin jäin yksin vajavaisen kiinankielen taitoni kanssa odottamaan bussia joka veisi mut kotiin.

Saavuimme puolipilviseen ja puolilämpimään Kunmingiin kuuden maissa illalla. Ah kultaista, meluisaa, ruuhkaisaa kotikaupunkia, jossa bussipysäkki on täynnä ja bussi vielä täydempänä mutta aina mahtuu vielä yksi ja miten sitä nyt osaisi kuvata: jos bussi on suomalaisen mittakaavan mukaan täynnä niin kiinalaiseen bussiin mahtuu vielä ainakin toinen mokoma ihmisiä. Täysi bussi on sellainen, jossa sisätila on ulkopäin katsottuna mustanaan ihmisistä koska valo ei kerta kaikkiaan kykene puikkelehtimaan ikkunasta toiseen.

Noniin, viimeisen paikallisbussin lähtöön oli aikaa ruhtinaalliset 45 minuuttia. Mulla ei ole edelleenkään mitään aavistusta kuinka tiheästi busseja kulkee, koska aikatauluissa kerrotaan vain ensimmäisen ja viimeisen bussin lähtöajat. Muita busseja tuli ja meni, mutta puoli tuntia mä jaksoin optimistisesti uskoa että kyllä se 904 sieltä vielä tulee. Että seitsemältä viimeistään se viimeinen sitten. Kolmeatoista vailla seitsemän mieleen hiipi epäilys; entä jos aikataulu on muuttunut? Entä jos pysäkki onkin väärä (vaikka olin varma, että reilu viikko sitten jäin samalla pysäkillä bussista pois)? Jos bussia ei vain yksinkertaisesti tule. Viittä vaille aloin olla skeptinen. Tasalta lakkasin uskomasta. Viisi yli päätin lähteä seikkailemaan.

Bussi numero C101 on kahdeksantoista (tai vähän yli, jos ei olla ihan niin tarkkoja) matkustajan pikkubussi, jonka olen nähnyt ajelevan Běijīnglù:ta pitkin pohjoiseen noin puolentoista kilometrin päästä kotoa. Kun klo 19:06 näin jo ties kuinka monennen C101:n kaartavan pysäkin suuntaan, kävelin pysäkiltä tielle ja huidoin kuskille. Bussin pysähdyttyä laitan keskustelussa kaiken peliin: "wǒ qù..." (minä menen...) ja osoitan aikatauluvihkosta 904:n päätepysäkin nimeä. Sisäänheittäjämies nyökyttelee. Kapuan kyytiin ja kysyn hintaa "yī kuài" - yksi yuan, katson kysyvästi sisäänheittäjään. "Shí kuái" mies vastaa. Kymmenen yuania! Päätän suostua puolentoista euron ryöstöön. Haluan päästä kotiin. 

Mutta matka ei jatku vielä: bussi sammutetaan kolmeksi minuutiksi sisäänheittäjän lähtiessä haalimaan kyytiin lisää porukkaa - yleensä homma hoidetaan liikkuvasta autosta keuhkojen tai megafonin voimalla. Kahden ihmisen noustua kyytiin bussi käynnistyy. Vielä kaksi minuuttia sisäänheittäjä säntäilee väkijoukossa ja viivästyttää lähtöä saamatta ketään uutta mukaan. Bussi hivuttautuu kymmenen metriä eteen päin ja sama toistuu. Kaksikymmentäkolme yli seitsemän lähdemme viimein matkaan.

Seuraavan 500 metrin matkalla pysähdymme vielä viisi kertaa kysymään tienvarressa seisojilta josko joku lähtisi kyytiin. Sisäänheittäjä huutelee pimeään. Bussi raahustaa eteen päin kuin vanhus ja kehrää epätasaisesti. Mopot sujahtelevat ohi molemmin puolin, eikä meillä tunnu olevan kiirettä mihinkään. Jumahdamme ruuhkaan. Vieressäni istuva vajaa nelikymppinen, alkolle haiskahtava mies vilkaisee minua pari kertaa syrjäkarein ja levittää sitten vaivihkaa istuma-asentoaan niin, että istuu pian tiiviisti kyljessä ja reidessä kiinni. Istun jo valmiiksi toinen jalka käytävällä koska rinkka on jalkojen välissä, enkä mahdu väistämään. No, onpahan lämpimämpi.

Kymmenen minuutin ruuhkassa matelun jälkeen kuski päättää oikaista: käännymme jalkakäytävän kautta kerrostalon pihaan, ajamme vajaan pari sataa metriä rappujen ovien editse ja kiilaamme takaisin jonoon. Matka jatkuu sisäänheittäjän vuoroin huudellessa, vuoroin syljeskellessä ulos ikkunasta, kunnes kuski lähtee kävelemään ja sisäänheittäjä istuu ratin taakse; huudot vaihtuvat torven töräytyksiin. Ehdimme matkustaa kymmenen minuuttia ennen kuin bussi sammutetaan tienristeykseen ja alkaa epämääräinen hyörinä. Osalle tämä on selvästi päätepysäkki, mutta suurin osa jää istumaan. Hetkeksi. Sitten puolet jääneistä nousee ja näyttää lähtevän tupakalle. Puolen minuutin kuluttua kaikki nousevat ja lähtevät hälisten ulos. Kuski meni jo. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä on tapahtumassa, mutta en kyllä aio jäädä bussiin yksinäni. Heivaan rinkan selkään ja menen ulos. 

Kyydissä olleet näyttävät haluavan päästä uuteen bussiin. Parempaan? Eikö kuski vie perille asti? Kovalla mekkalalla kyytikaverini saavat pysäytettyä toisen C101:n ja ryntäävät ovelle. Katson epätietoisena sisäänheittäjäkuskia joka huitaisee kädellään epämääräiseti, ja oletan että minun on seurattava muita. Bussi on ennestään [suomalaisittain ajateltuna] täysi - käytävällä seisoo useita ihmisiä - mutta niin vaan kaikki 18+ ihmistä sammuneesta bussista saadaan ahdettua kyytiin. Rinkka menee peräkonttiin. Sisäänheittäjäkuski osoittelee minua ja kädellään selittäen lyhyesti uuden bussin sisäänheittäjänaiselle ilmeisesti määränpääni. Ympärillä olevat töllistelevät ja hymyilen epätietoisena. Nainen nyökkää, ohjaa minut istumaan omalle paikalleen ja matka jatkuu. Nolottaa istua muiden seistessä täyteen ahdetulla käytävällä, mutta näin kai Kiinassa kohdellaan länsimaalaisia höppänöitä jotka ovat vähän hukassa.

Matkalla bongaan kakkoskehätien kyltin ja totean että suunta on ainakin jokseenkin oikea. Pian tunnistan jo koulumatkan varrelta tuttuja rakennuksia ja huokaisen helpotuksesta. Alan suunnitella, mitä sanon ilmeisen englanninkielentaidottomalle sisäänheittäjänaiselle selittääkseni, että rinkkani on takakontissa ja haluan saada sen mukaan. Että "wǒ de dá...." ja osoitan päiväreppua; "minun iso..." ja sitten vaan että "nà'er" eli tuolla ja lisää osoittelua. Sisäänheittäjänainen keskeyttää suunnitteluni ja puhuu minulle muttei katso silmiin, enkä ymmärrä taaskaan mistä on kyse. Että kohta ollaan perillä? Nainen huitaisee tyhjän penkin suuntaan. Istunko hänen paikallaan? Vaihdan paikkaa, mutta nainen ei istu vaan aloittaa yleisen keskustelun bussissa - kysyy jotakin, joku vastaa jotakin. Jotenkin aavistan, että kyse on minusta.

Bussi pysähtyy. Nainen ei edelleenkään katso silmiin mutta selittää jotakin ja viittoo minua tulemaan ulos. Rinkka viskataan mitään kyselemättä takakontista selkääni ja bussi lähtee kiireesti jatkamaan matkaa naisen osoitettua nuorta tyttöä, joka jäi pois samalla pysäkillä. Tervehdin, ja yritän sanoa, että kävelen tuonne, "wǒ qù nà'er" mutta tyttö pudistaa päätään, "no no no no no", ja puhuu kiinaksi. Katson kysymysmerkkinä. Vaihtaa englantiin. Että "wait here, we wait here". Olemme bussipysäkillä ja hoksaan: "We wait for the bus?" "Yes, yes, number 61." Matkaa kotiin on kolme pysäkkiä, ehkä puolitoista kilometriä, mutta jätän itseni huollettavaksi koska tyttö tuntuu olettavan niin. Juttelemme muutaman sanan ja lauseen kiinaksi, useamman englanniksi ja nousemme kyytiin. Tytöllä on matkalaukku ja kysyn onko hän lomalla. Vastaukseksi saan hämillisen kysyvän ilmeen. "I'm sorry, we only learn how to read and write. We don't know how to speak." Kirjoitan kännykän tekstiviestiosioon Holiday? Lamppu syttyy ja silmät kirkastuvat: Yes, holiday, yes. Ajamme bussilla kotitaloni ohi ja osoitan: "I live here". Tyttö ehdottaa, että nousen seuraavalla pysäkillä. Juttuseuran puolesta olisin voinut mennä päätepysäkillekin, mutta ajattelen päästää tytön pinteestä ja paniikista ja jännityksestä jonka ulkomaalaisen kanssa keskustelu aiheuttaa: hymyilen, kiitän ja jään kyydistä. Kello on puoli yhdeksän. Ah kultaista kotia.