Ensin kielestä, koska harhauduin...

Kyllä sietää hävetä kun viikko vierähtää helposti mitään blogiin päivittämättä, vaikka parhaina päivinä kävijöitä on nelisenkymmentä. Sääli tuottaa ihmisille pettymys päivä toisensa perään... Niinpä mä koetan nyt vähän ryhdistäytyä ^^

Mutta ei täällä ole kummia tapahtunut. Olen ollut lomalla eli tekemättä oikeastaan mitään reilun viikon verran. Mainittavan arvoista on lähinnä se, että ensimmäisenä vapaapäivänä kielenopettajani vei mut lounaalle siskonsa ja heidän molempien lastensa kanssa. Ja ettepä uskokaan: mut vietiin buffetkasvisravintolaan, jota ei mainita edes happycow:ssa - varmaankin koska paikka oli vähän mutkien takana sivukujalla syrjässä niin, että näytti kuin oltaisiin puikadettu satunnaisen talon sisäpihalle. Oli muuten maan mainiota ruokaa Ü. Pääsin [osittain pakosta, koska opettaja oli mukana] näyttämään kiinankielen taitoni ja voi sitä ylistyksen määrää mikä sateli opettajalta ja hänen siskoltaan. Ei mun kiina vielä niin hyvä oo... Mutta hyvät naurut sain aikaiseksi kun vastasin kiinalaiseen tapaan että 哪里哪里 [nǎlinǎli] (sananmukaisesti "missämissä?").

Vähän Kaikkea buffetista. Kuva kuvan vuoksi - miten mua kaduttikaan että jätin salaman kotiin - ja voi ahdistus missä olet rakas ystäväni Photoshop, sä oisit voinu pelastaa tässä niin paljon... *kyynel* Kyllä, mun sydäntä todella riipii ja kirpaisee ja hävettää laittaa kuvia joihin en ole alkuunkaan tyytyväinen. Kun värisävytkin on ihan kummalliset. Ja kyllä, mä tiedän, ettei pitäisi kertoa kellekään niin harva ehkä ajattelisi, mutta... Eeh, tää taitaa karata käsistä. Piste. Ps. Ruoka oli hyvää.

Muuten olenkin sitten ollut pitkälti lomalla kiinankielestä; mitä nyt satunnaisesti toivotan kämppikselle hyvää yötä (晚安 [wǎn​'ān]) ja hyvää huomenta (早上好 [zǎo​shang​hǎo]). Juu ja tänään - en tiedä mihin kyytiin olisin päässyt, mutta: matkalla "seurakunnalta kotiin" eli tyypillisen kolmen tunnin lounastamis- ja jutustelumutkan jälkeen jeah sain vihdoin keskustella kiinaksi muutaman lauseen sen maastopukuisen keski-ikäisen mukavan miehen kanssa, joka on monta kertaa tervehtinyt 早 zǎo:lla  ("aikainen" eli 'huomenta') tai 你好 nǐ​hǎo:lla ("sinä hyvä", kuten kaikki varmaan tietää...) kun olen ollut matkalla bussiasemalle tai kotiin. -- Sivumennen: mä olen selvästi rakastunut pitkiin ja monimutkaisiin lauseisiin. Pahoitteluni. -- Tänään olin jo ehtinyt kävellä ohi kun mies huusi perään jotakin, ja mä päätin, että nyt keskustellaan kiinaksi. Käännyin takaisin ja kysyin että 什麼 [shén​me], "mitä?). Eihän sitä tule koskaan kieltä opittua jos ei puhu. Ja jos joku mulle alkaa jutella niin pakkohan siihen on jotain yrittää sanoa. Ystäväni Jordonin sanoin: fake it till you make it ^.^

Keskustelua en kovin paljoa osaa tähän avata. Se koostui paljolti mun kysyvistä katseista ja toistuvista "hmm.. shénma?"-hyminöistä ja siitä, että yritin toistaa ne sanat jotka ymmärsin. Ensin ilmeisesti selviteltiin (monilla pitkillä lauseilla), olenko yksin. Bongasin sanat "一个人 [yī gè rén]" eli "yksi ihminen", ja osoittelua ja elehdintää selvitti loput merkityksestä. Kyllä juu, yksin olen. Seuraavaksi herra totesi, että "我给你 [wǒ gěi nǐ] ---" eli "minä annan sinulle" jtknjtkn. Öh. Hyvä on: "我懂你给我... 什麼?" - minä ymmärrän, sinä annat minulle... mitä?" Lause toistettiin mulle hitaasti, ja tällä kertaa bongasin myös sanan "Kunming". Kun lisäksi käsi viittilöi ympyrää, ajattelin että tässä puhutaan ehkä kiertoajelun antamisesta. 

Hokshoks. Kyllä päässä raksutti kovasti. Kun raksuttaminen ei lopu siihen, että luulee ymmärtävänsä mitä toinen sanoo, vaan yrittää myös keksiä miten tässä yhtäkkiä yllättäen eteen tulleessa tilanteessa osaisi vastata. Miehellä oli sen verran pilkettä silmäkulmassa, että olisi tehnyt mieli heittää, että äiti on opettanut että ei pidä lähteä vieraitten miesten mukaan, mutta pakko myöntää ettei vielä ihan riitä kielitaito. Eh. Ihan. Niinpä päädyin huijaamaan sillä yksinkertaisimmalla vastausvaihtoehdolla (joka kyllä saattoi olla tottakin): 對不起, 我不懂 [duì​bu​qǐ, wǒ ​bu dǒng] - olen pahoillani, en ymmärrä. 

Uuuuuh. On se hienoa osata jotain, mutta mä kyllä käytän wǒbudǒng:ia ihan liikaa. Onnellista on se, että kiinalaiset ei tunnu siitä hämmentyvän. Tänä aamuna hissiä odotellessa törmäsin taas uuteen kerrosnaapuriin, joka hänkin selitteli ja kyseli kiinaksi jotain. Ymmärsin sanan "koulu" ja jotain-muuta-mitä-en-enää-muista, ja osasin [sentään] kertoa että opiskelen kiinankieltä. Mutta kun multa kysyttiin että missä, olin hetken hiljaa ennen kuin englanniksi kysyvästi kerroin että eeeeh, ethän sattuisi, no, et kyllä varmasti tiedä, mutta "Rainbowbridge?". Eikä kiinalainen naapurini tietenkään tiennyt - ehkä edes ymmärtänyt mitä tarkoitin. Mutta ei se menoa haitannut, vaan hississä jutustelu jatkui vielä muutaman sanan verran (siitä, että hissi on menossa ylös vaikka me haluttais alas, ja siitä miten hidas hissi on) kunnes saatiin seuraa, ja hissi hiljeni kuten Suomessakin käy toisilleen vieraiden ihmisten ahtautuessa pieneen ja äänettömään koppiin puoleksitoista minuutiksi.

Noniin, olen siis opiskellut kieltä [hävettää myöntää, että näinkin kauan:] seitsemän 8-tuntista viikkoa eli 56 tuntia kahden kuukauden aikana. On hienoa bongata kiinankielisestä puheesta edes muutama tuttu sana, mutta haastavaa on koettaa niiden perusteella keksiä, mistä tässä nyt oikeastaan on kyse kun vielä vähintään puolet jää arvauksen varaan. Siitä olen kuitenkin varma, että jos olisin täällä pidempään, oppisin kielen "tuota pikaa" - kyllä täällä selvästi saisi tilaisuuksia jutella ihmisten kanssa jos vaan haluaisi eli ottaisi katsekontaktia. Tai suhteellisen tuota pikaa; en ehkä kolmessa kuukaudessa kuten meidän belgialainen vaihtari aikanaan oppi suomen kielen, mutta tuttavapiiristä riippuen puolessa vuodessa voisi päästä pitkälle. Ei kiinan puhuminen ja ymmärtäminen ole sen vaikeampaa kuin muidenkaan kielien. Mut toi kirjotusjärjestelmä, se on ihan oma juttunsa...