Lähtemisestä.

Täällä taas, ihmisten ilmoilla, vapaana sensuurista. Jesh. Mutta mua ei huvita ollenkaan kirjottaa blogia. Eh...

Ehdin olla Kiinassa seitsemän päivää. Ehdin ihastua. Hullaantua. En tiedä millainen täräys mua odottaa sitten kun joudun seikkailemaan yksin ilman että tulkit on jatkuvasti saatavilla. Haluan takaisin Kunmingiin. Ja yhtä aikaa haluan seikkailla yksin. Oon tavannut monta uutta ihmistä. Monta huippua ihmistä (en itse asiassa oo tainnu tavata yhtään ei-mielenkiintoista tai epämiellyttävää). Mulla ois edelleen paljon kerrottavaa, muistivihkon sivut täyttyy kovaa vauhtia, mutta mä odotan Sitä Huomista kun On Aikaa Olla Koneella. Tiedättehän. Sitä päivää, joka vois olla tänään mutta jonka aina haluaa siirtää huomiseksi koska tänään on muuta tekemistä. Ja ihan totta mulla on niin paljon kerrottavaa etten tiedä mistä aloittaa... Enkä tällä hetkellä meinaa malttaa katsella taaks päin kun pohdin jatkoaikatauluja. Että jospa sitä skippaisikin Taiwanin ja viettelisi reilummin aikaa Kiinassa. Jos saisi sopivan viisumin. Ja saisikohan viisumin järjestettyä paremmin jos opiskelisi kieltä ihan puolivirallisesti. Ehtisikö käydä Yunnanissa sekä pohjoisessa että etelässä jos opiskelisi. Tää on vaan niin mahdottoman upeaa kun ei oo lukkoon löytyjä suunnitelmia etukäteen ja edessä näkyy liuta [toistaiseksi] avoimia ovia. Ü

Yksi juttu tekee mieli kertoa tunnelmista ennen reissuun lähtöä. Koko vyyhti kasautui varmaan sen päälle, että olin kuullut Kiinasta kaikenlaista, ja päällimmäiseksi oli jäänyt mieleen se, että Kiina ei ole mikään kiva paikka ja siellä reissaria vaan huijataan ja puijataan ja juksataan ja kynitään mikä ehditään. Että koeta siinä sitten selviytyä kun kukaan ei halua ymmärtää jos et puhu kieltä tai varsinkaan osaa tooneja, ja että elekielikin toimii vähän niin ja näin. Ja että miten sinä yksinäinen naispuoleisena uskallat. Ja sitten vielä keksin jostain että siellähän on niitä maanjäristyksiäkin enkä mä sellaisen tullessa tiedä miten toimia, ja joku kysyi että mitäs sitten teet jos yhtäkkiä tulee kaikki nesteet ulos molemmista päistä ja kuume nousee eikä ole sellaista ihmistä joka huolehtisi, mihinkäs otat yhteyttä tai entä jos et kykene ottamaan. Huhhuh. Kyllä pitää kamalia kuvia maalailla tulevaisuudesta. Että selviääköhän sitä edes hengissä takaisin. 

Ja sitäkin ehdin miettiä, että onkohan tää matkalle lähteminen sittenkin ihan typerää, että jos matkasta ei hyödykään kukaan muu kuin se mun hedonistinen puoli, ja että omaksi iloksi vaan hummailen ja kuinka paljon tälläkin rahalla saisi aikaan kaikenlaista hyvää. Että huvittaako sitä lähteä ollenkaan. Ei sitä vaan enää viimeisenä iltana viitsi alkaa perumaan kaikkea - ei edes viikkoa ennen lähtöä. Mutta ette voi arvata miten nauratti (tai itketti, ihan miten vaan) kun siinä sitten lähtöä edellisenä iltana äitin kanssa luettiin lähtöpäivän aamulle tarkoitettu raamatunjae mietekirjasesta (tiedättehän ne, joissa on joka päivälle kohtaan liittyvä pohdinta):

"Ja katso, minä olen sinun kanssasi ja varjelen sinua, 

missä ikinä kuljet, ja saatan sinut takaisin tähän maahan; 

sillä minä en jätä sinua, ennenkuin olen toteuttanut 

sen, minkä minä olen sinulle puhunut." 

1. Moos 28:15

Ehhehehee :D Mitäpäs siihen. Ja päivän mietelauseen kirjoittaja sattui vielä olemaan Hudson Taylor. Että jospa sitä tästä vielä (ainakin tältä matkalta) Suomeen palataan. Kun on ne kesätyötkin odottamassa...

Noniin. Olisin kyllä ollut valmis lähtemään takaisin Suomeen tai jatkamaan suoraan Japaniin heti Kiinaan saavuttuani vaikka kaikki meni hyvin - onneksi tunnen itseäni sen verran että tajusin nukkua yön yli. Ja näin puolentoista viikon reissussa olon jälkeen ei voisi vähempää harmittaa että lähdin. Että olen. Tiedä mitä kaikkea tästä vielä seuraa Ü Ehdin jo tässä suunnittelupuuskassani melkein unohtaa lupautuneeni töihin kesäksi, muuten olisin varmaankin pidentänyt reissua ja ottanut lainaa. Ehtiihän sitä töitä tehdä sitten myöhemminkin. Eh. 

Tähän voisi sujuvasti jatkaa pohdintaa lähtemisestä yleisesti, mutta taidan jättää sen seuraavaan kertaan. Ettei nyt ihan karkaa käsistä ja tulee vähän nukuttuakin joskus. Heitänpä loppuun vielä perusauringonlaskukuvan, joka ei tee lainkaan oikeutta itse auringonlaskulle. Totesin nimittäin, että täällä on oltava vikkelä: sen puolen minuutin aikana kun juoksin hakemassa kameran, oli aurinko hävinnyt horisontin taa ja mä jäin nuolemaan näppejäni...