Päätöksiä, päätöksiä!

Pöh. Manga kissa jäi toistaiseksi kokematta. Kävi ilmi, että yön yli oloa varten [Moriokan manga kissassa] on ensin maksettava rekisteröitymisestä 3000 yeniä. Sen päälle maksetaan reilu 2500 yeniä/ 12h Olkoonkin mangan keskellä, mutta en halunnut maksaa nojatuolissa istumien nukkumisesta enempää kuin mitä maksaisin hotellihuoneesta. Ja niin suuntasin mun vara-vaihtoehdolle, eli aseman lähellä olevaan kapselihotelliin. Mutta niin pian kuin näin vastaanottovirkailijan hämmentyneen ilmeen astuessani ovesta sisään, tiesin mistä oli kysymys: näihin kapseleihin kelpuutetaan nukkumaan vain miesväki.

Niinpä mä – mietittyäni ehtisinkö vielä junalla takaisin Tokioon ja löytäisinkö sieltä yöpaikan yhdeltätoista yöllä – päädyin puoli yhdeksän jälkeen illalla tekemään tutustumiskierroksen aseman lähellä oleviin hotelleihin. Turisti-infon tyttö oli kertonut halvimman huoneen alueella olevan 3980 yeniä. Niinpä olin oikein tyytyväinen, kun viides hotelli ilmoitti hinnaksi 4100 yeniä. Aamulla ahdoin itseeni monta croisanttia ja pari keitettyä kananmunaa (olettekos koskaan nähneet oranssin-tulipunaista munankeltuaista O.o) ja maissikeittoa, ennen kuin kymmeneltä menin juna-asemalle ja hyppäsin ensimmäiseen Aomoriin lähtevään junaan.

Mulla oli couch surffauksen kautta varattuna yöpaikka pienen pienestä kylästä johon kukaan ei kuulemma koskaan eksy. Odottelin Aomorissa pari tuntia (Starbucksissa, kuinkas muuten; ja tuumasin, että olen tässä parin viikon aikana tukenut Starbucksia varmaan riittävästi koko elämäni ajaksi), ennen kuin lähdin sopivalla junalla matkalla kohti korpea. Vaihdot meni melkein hyvin, mutta olisitteko uskonut, että kun [viimeinen] vaihtoaika on kolme minuuttia, jonka aikana pitää kävellä ulos [pienen pieneltä] asemalta ja siirtyä erittäin läheiselle asemalle – joka oli itse asiassa lähes viereinen rakennus; yksityinen rautatieyhtiö, jota oven perusteella luulin matkamuistomyymäläksi ja kävelin siksi kymmenen sekuntia ohi – ja ostaa lippu… No, voitteko kuvitella. Myöhästyin. Mut kaikesta selvitään: mulle näytettiin ovelta, missä on lähin puhelin, ja niinpä testasin ensimmäistä kertaa elämässäni puhelinkopin ^^. Hostini haki mut autolla (olisin voinut odottaa junaakin…), ehdittiin jutustella muutaman tunnin ajan ennen kuin laskin väsyneen oloiset hostit lepäämään, koska heillä oli seuraavana aamuna töitä. Mut syötiin hyvää ruokaa ja kirjoitettiin mulle yhdessä pahvilapulle nimi, johon haluaisin päästä liftaamalla matkatessani Akitaan.

Aamulla heräsin tyhjästä talosta, nappasin kymmenen maissa pyörän pihalta ja kävin katsastamassa hienon pahkapuun neljän kilometrin päässä. Enemmän nautin kuitenkin puhtaasta, rauhallisesta luonnosta ja lintujen laulusta ja valtavien puiden huokailusta tuulessa. Tuntui kotoisalta, ja ajattelin, että vaikka eilen vihdoin myönsin, että mulla on koti-ikävä, niin kyllä tällä matkalla tulee vielä eteen monta asiaa, joista nautin. Kaksi päivää myöhemmin voin sanoa: ehkä metsäkävely tosiaan helpotti. Kyläpahasessa olo, isosta kaupungista pakeneminen. Ja liftaaminen. Mää nääs sateessa pahvikyltin kanssa suihkunraikkaana hyvällä mielellä puoli kahden maissa ehdin odotella kyytiä ehkä alle 10 minuuttia, kun iso uusi hieno valkoinen (huom. mä en ymmärrä autoista eikä mua myöskään kiinnosta ^^) auto, joka itse asiassa peruutti takaisin, otti mut kyytiin. 27-vuotis japanilaisnuori halusi harjoitella englantia. Ja voi että, tuntuu riippuvan niin ihmisestä, kenen kanssa synkkaa; ei ole ihan jokaisen hostin kanssa osuneet huumorit yksiin, ja olen ajatellut sen johtuvan länsimaalaisen ja aasialaisen huumorin erosta mut ei taida pitää ihan paikkaansa.

Unohdettu nähtävyys keskellä ei-mitään. Kamikochi, Akita, Japan.

Ja nyt tilanne on tämä: mulla on mukava hosti Akitassa, käytiin tänään autoajelulla pitkän matkan päässä ja lepäiltiin syrjäisessä onsenissa. Olen vaikean päätöksen edessä: aika näyttää – eikä ketään yllätä – menevän kortille ja mun pitäisi päättää, haluanko

1)      mennä Hokkaidolle (Japanin pohjoisin saari, kylymähkö paikka) mutta

a.       paljon luontoa ja luonnonpuistoissa trekkausmahdollisuuksia ja

b.      luonnollisia = metsän keskellä olevia onseneita sekä

c.       vähän ihmisiä, ei juuri lainkaan turisteja

Tää olisi niin ihanaa vastapainoa sille kaikelle ihmisvilinälle ja kaupungissa ololle, jota täällä on ehtinyt olla näin maalaistyttöselle ihan riittävästi – ja Hokkaido oli ensimmäinen paikka, johon ajattelin haluavani mennä kun päätin tulla Japaniin. Kaksi vahvaa plussaa olisivat upea luonnollinen onsen (mulla on paikasta ensikäden tietoa) ja couch surffauspaikka pikkukylässä asuvan englantia opettavan länkkärin luona, jonka luona voisi levätä ja olla pidempään (”yhden, kahden yön kävijät älkööt vaivautuko”). Ja yhtenä päivänä pääsisi mukaan kouluun tapaamaan oppilaita. Olisi aivan sairaan hienoa sekin.

2)      jättää Hokkaidon väliin (koska ehtisin tämän suunnitelman mukaan olla siellä himpun reilun viikon, ja kulkeminen näyttää olevan hiukan monimutkaista ja erityisesti kallista ja sen sijaan

a.       ottaa vastaan mut kyytiin napanneen kuskin tarjous näyttää Sendain aluetta

b.      mennä Tokioon 2 miljoonaa ihmistä kerääville festivaaleille (ei mitkään musiikkifestarit vaan festivaalit; juhlat)

Tässä tapauksessa ehtisin myös tutkia Pohjois-Honsun aluetta reilun viikon verran ihan rauhassa ja liikkua liftaillen ympäriinsä (tai ostaa toisen JR passin, mutta liftaaminen on paljon hauskempaa). Säästäisin rahaa ja pääsisin kokemaan huippuja juttuja – kuten varmasti Honshullakin. Vaikka nää jutut on aivan erilaisia.

Jotka tuntee mut, tietää, että mä en osaa tehdä tällaisia päätöksiä. Oon nyt kuitenkin koettanut tsempata – eh, koska on pakko – ja päätynyt siihen, että haluaisin mennä Hokkaidolle sitten, kun on kunnolla aikaa. Harmittaa kyllä. Mutta ehkä on hyvä jättää joitain haaveita vielä tulevaisuudellekin, ja toisaalta haluan olla sellainen ihminen, joka on kykenevä muuttamaan suunnitelmiaan sen mukaan, mitä elämä tuo tullessaan.