Sateinen Tohokun kevät vai ame onna?

Olen pyörinyt Tohokua eli Japanin pääsaaren Honshun pohjoisempaa puolta ristiin rastiin kaiketi jokusen päivän, vai lienenkö jo viikko vierähtänyt. Sadetta on piisannut, ja olen joutunut vakavasti miettimään, olenko japanilainen ame onna - nainen, jota sade seuraa. Toivottavasti kyse on vain keväästä =)

Viime päivinä olen lillunut onseneissa (senkin jälkeen kahdesti kun viimekirjoituksessa asiasta mainitsin) ja testannut mixed bathin eli miesten ja naisten sekaonsenin. Vesi oli valkean maitomaista, joten näkyvyys veden alla oli nolla, mutta olin silti altaan ainoa nainen. Japanilaiset miehet siirtyivät puolessa minuutissa kaikessa hiljaisuudessa eleettömän kohteliaasti altaan toiselle laidalle. Sisällä naisten puolella paikallinen nainen tiesi kertoa, että vielä hänen isoäitinsä (tai isoäitinsä isoäidin, ei näitä oikein muista) aikana oli luonnollista käydä sekakylvyssä. Syytä tilanteen muutokseen en ole japanilaisilta kuullut, mutta joskus luin, että sekakylvyt olivat lähetystyöntekijöille aikoinaan kauhistus ja niinpä ne laitettiin heti pannaan. Liekö samoilta ajoilta periytynyt naisten pelko miehiä kohtaan - lähinnä liittyen samassa huoneessa nukkumiseen. On kuin miehet muuttuisivat pimeän tullen pedoiksi jotka eivät voi hallita itseään. Mä en kylläkään osaa määritellä sitä, mitä normaali suomalainen vastaavasta tilanteesta ajattelee, taidan itsekin olla vähän poikkeustapaus asuttuani mies-naiskommuunissa. Mitä nyt muutenkin tällainen ituhipahtava kasvissyöjäkummajainen...

Noniin, lisäksi olen istunut tuntikausia autossa sateen piiskatessa peltoja ja pientareita. Eilen pyörähdettiin K:n kanssa Tazawako-järven ympärystä. K on siis japanilainen herrasmies, joka poimi mut kyytiin liftaamasta keskeltä ei mitään; K vaeltaa kultaisen viikon eli tiistai iltapäivään asti autollaan Tohokua ristiin rastiin vailla suunnitelmaa, niin että mulle vähän niin kuin siunaantui autokuski, kun K kysee kovasti mitä mä haluaisin nähdä ja sanoi vievänsä mut minne haluan. Pysytään kuitenkin kohtuuden rajoissa, ei ole reilua ottaa japanilaisesta ystävällisyydestä kaikkea irti. Tässä parit räpsyt eiliseltä päivältä:

Joku nähtävyys Tazawakon rannalla ^^

Tazawako-järvki lounaspaikan sateisen ikkunan läpi.
Tazawako, Akita.

Illaksi palasin Akitaan ja menin hostieni (tai hostin ja hänen äitinsä) kanssa paikalliseen pikkubaariin live jazz -keikalle, joka pidetään joka kuukauden ensimmäisenä perjantaina. Ai että mitkä jamit! Keikka alkoi kahdeksalta, puoli kymmenen oltaisiin mieluusti jääty jatkamaan mutta nälkä alkoi kurnia kun reissaamisinnostuspäissämme ei kukaan oltu oikein syöty kunnolla (mä olin syönyt parhaiten; varmaan koska japanilaiset on ehkä tarkempia syömisestä myös matkustellessaan kun tällaiset mistään mitään tietämättömät reissaajat joille ruoan etsiminenkin on vieraassa kulttuurissa joskus vähän mendokusai, työlästä).

Jazz jamit kuukauden ensimmäisenä perjantaina. Akita, Japan.

Löydettiin aivan upea okonomiyaki-paikka ja voi hitsit kun en ottanut kuvaa. Mutta sain hyvän kasvisversion ja masun täyteen, niin että 11pm oli hyvä mennä vielä lillumaan Hana no yu -hotellin kahdentoista altaan spahan eli kylpylään. Altaat - ja kaiketi vesikin - jäljittelivät onsenia, ja kokemus oli varsin rentouttava, vaikka vesi ei "ihan aitoa" ollutkaan :D Paikasta löytyi myös olohuoneen kokoinen avara, taulu-tv:llä varustettu sauna, jossa ehdin 45 minuutin pikakylpemisen aikana käydä kahdestikin. Ja varmaan vain saunasta viileään järviveteen hypänneet (tai avannossa käyneet) tietää sen tunteen, mikä mulle tuli kun saunan jälkeen upotin itseni kylmävesi altaaseen. Voi ah sitä autuutta! Sanoin aiemmin samana päivänä kylpykaveri-japanilaiselle onsenissa, että voi olla että onsen voittaa saunan. Mutta perun puheeni: ainakin sauna + vilvoittavaan veteen pulahtaminen sen jälken lyö onsenin sata - kolmetoista!

Menin nukkumaan yhdeltä ja heräsin aamulla vaille kuusi tullakseni aikaisella junalla Moriokaan. Eilen aamulla kirjoitin K:n avustuksella matkasuunnitelman, ja kolme tulevaa päivää menee Iwate- Aomori -akselilla; hiukan maisema-ajelua, hiukan kävelyreittejä ja hiukan ehkä sakuraa, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Jatko riippuu vielä vähän siitä, miten sohvasurffaus onnistuu, mutta päätin jättää Hokkaidon joka tapauksessa väliin; kulkemisiin sinne ja takaisin menisi vähintään kaksi päivää, voi olla että menisi kolmekin, jolloin päiviä itse Hokkaidolla olemiselle jäisi noin viikon verran. Ja hintaa tulisi pelkille kulkemisille arviolta 200 - 300 €. Totesin, että ei taida olla tällä kertaa sen väärti, kun sääkin on siellä vielä niin kylmä. Jos olisi enemmän aikaa, menisin ehdottomasti säästä ja hinnasta huolimatta.

Lisään loppuun vielä kolme päähän pälkähtänyttä mutta varsin sekalaista ajatusta, jotka mut on yllättäneet Japaniin tultua (eli joiden kuvittelin olevan toisin)

1) Täällä ei juurikaan katsota animea. Suuri osa ei edes tiedä animen ja mangan eroa.

2) Kaikki japanilaiset talot eivät ole kauniita. Itse asiassa maaseudulla matkaillessani olen joutunut rankasti kyseenalaistamaan ajatuksen japanilaisesta estetiikasta (mulla oli tänne tullessa se käsitys, että Japanissa kaikki on kauniisti ajatuksella suunniteltu ja rakennettu).

3) Tiet ovat huonossa kunnossa. Suomalainen asvalttitie on huomattavasti parempi kulkea.
4) Täällä ei ole roskiksia. Suomessa ollaan totuttu siihen, että roskat voi dumpata roskikseen joka kadun kulmassa, mutta täällä ihmiset opetetaan viemään roskat kotiin. Lähin julkinen roskis löytyy yleensä lähimmän combinin eli convenience storen eli [yleensä 24/7 auki olevan] kioskin oven luota. Onneksi ne ovat sentään valtavan yleisiä, mutta multa meni hetki tottua siihen, että mun pitää itse asiassa poiketa kadulta, että pääsen roskista eroon. めんどくさいな~...

Mutta ihmiset. Ei tällaisia ihmisiä löydä varmaan mistään muualta maailmasta........ Ü Edellisen hostin äiti, joka ei ole matkaillut paljoa, eikä koskaan yksikseen, kehui maata helpoksi matkustaa ilman kielitaitoa. Ihmiset ovat avuliaita. Hän totesi myös, että hän nyt onkin ollut "poikansa vastuulla", voisi hän viettää täällä päiviä itsekseenkin ja viihtyä silti loistavasti. Ja mää komppaan. Ja Madventures kanssa: Japani on varmasti yksi maailman helpoimpia maita matkustaa.

And those who don't take Golden Week seriously will carry the consequenses

Mulla on majapaikka taas yhdeksi yöksi eteen päin: vietän 24.-25. välisen yön Naganossa 1166 selkäreppureissaajien hostellissa.

Sen jälkeen mulla ei sitten olekaan tietoa seuraavasta yhdestätoista yöstä ^^ Japani viettää vapaapäivien sarjaa eli kultaista viikkoa, jolloin koko kansa lähtee liikkeelle yksissä tuumin vallatakseen maan jok'ikisen hostellin, hotellin, guesthousen, ryokanin, minshukun ja muut mahdolliset majapaikat. Ei ole ihme, että ihmiset haluavat ottaa näistä päivistä ilon irti, sillä loma on pisin yhtäjaksoinen vapaa koko vuoden aikana. Toinen loma-aika on kolmepäiväinen uudenvuoden loma. Siinäpä ne sitten enimmäkseen ovatkin. Kerottuani Matsumotossa, että Suomessa kesäloma on neljä tai viisi viikkoa, katselin pienoisen tovin neljää lautaseksi muuttunutta silmää ja kuuntelin monta nousevaa eeeeeeeeeeetä. Kyllä meille oltiin kateellisia.

Joka tapauksessa: näihin aikoihin on lähes mahdotonta löytää majoitusta yhdestäkään järkevän oloisesta matkustuskohteesta. Laskettelukohteita löytyisi, mutta jostain syystä en oikein viitsi käyttää aikaani hiihtomökissä istuskellen. Niinpä olen lähettänyt muutaman yleisen ylimalkaisen sohvasurffauspyynnön, että jos jollakin sattuisi olemaan aikaa ja mahdollisuus ja huvittaisi niin voisin tulla kylään, saanut pari vastausta (länkkäreiltä, jotka eivät välttämättä matkusta ainakaan koko aikaa), ja mulla on mahdollisesti tarjolla kaksi paikkaa eli pari yötä pohjoisen suunnassa. Sen lisäksi olen ajatellut nukkua (tai valvoa) 24h Mäkkäreissä tai missä vaan on lämmintä yön yli. Ja plussaa jos löydän internetin. Ainakin päiväsajalle. Mulla on siis tulevina päivinä vihdoin hyvin aikaa varailla loppumatkan hostellit ja suunnitella kulkemiset.

Hahaa, mä vähän niin kuin innolla ootan tätä kokemusta ^.^ Jos löydän katon pääni päälle ainakin pariksi satunnaiseksi yöksi niin että saan nukuttua kunnolla, olen enemmän kuin onnellinen. Mutta pääosin olen jo valmistautunut siihen, että nukun Naganon jälkeen seuraavan jälkeen kunnolla ja kaikessa rauhassa sitten, kun pääsen Hokkaidolle ah luontoon ja ah villeille onseneille (niiden on parasta sitten vihdoin olla villejä eli luonnon keskellä - olen haaveillut sellaisesta siitä asti kun Japaniin pääsin, mutta kaikki tunnetut onsenit tuntuvat olevan hotellien tai vähintäänkin Ryokanien yhteydessä niin että altaan ympäristö on täynnä rakennuksia). 

Ainiin, pitää selvittää myös, kattaako Itä-Japanin junapassi yöjunat. Muistaakseni ei. Jos sattuisi kattamaan, mähän surrauttelisin ilolla junissa kaiket yöt, mut ei taida onnistua... Huomenna sekin selviää. 

Mielenkiintoisia päiviä luvassa Ü

Hitsuhaikku - peukalokyydillä Japanissa (osat III ja IV)

Kun kello näyttää yhdeksää, pysähdymme Kurashigin lähistöllä vielä yhdelle pikatien pysäkille eli ekille. Ja kuinka ollakaan, yksi kolmestakymmenestä parkkeeratusta autosta on Kyoton kilvillä varustettu. Uuu jea, Shimonosekiläiset pääsevät jatkamaan kotiin. Kunhan autolle löytyy kuski. Kunhan. Mutta ei löydy. Vartin odottelun jälkeen vieressä olevalle autolle kävelee oranssissa työhaalarissa iäkäs, ystävällisen näköinen herra. Small talkissa kuulen sanat hitsuhaikku (englannin sanasta hitch hike, liftata) ja että on vaikea saada tähän aikaan kyytiä ja että minunkin pitäisi palata vielä Shimonosekiin ja aamulla on töitä. Ja niin on ongelma ratkennut: työmies voi tarjota mulle majapaikan jonkin matkan päästä, ei maksa mitään mutta jaan sen kiinalaisnaisten kanssa, paikka on erittäin huonossa kunnossa eikä peseytymismahdollisuutta ole. 

Mä ajattelen siirtotyöläisiä. Huonoja oloja. Mutta millainen kokemus (!) - ja mun kyyditsijä pääsee vihdoin palaamaan kotiinsa. Matkalla vanha herra kysyy multa aavistuksen haparoiden englanniksi, mistä olen kotoisin. Muuta emme jutustele - herra puhuu puhelimessa, ja ymmärrän, että [oletettavasti kiinalaisten naisten puolesta] on jotenkin ongelmallista ottaa minut nukkumaan paikkaan josta oli puhetta. Tien varrelta kyytiin nousee nuori, vakailmeisen näköinen nainen, ja matka jatkuu hiljaisuuden vallitessa kohti korpea. Vartin ajomatkan jälkeen saavumme perille pieneen, hiljaiseen kylään, jossa on enemmän peltoa kuin taloja. Kyytiin noussut tyttö johdattaa minut sisälle rakennukseen. Puikkelehtiessamme ohuita käytäviä ja sisäpihaksi avautuvia tiloja pitkin sisälle rakennukseen, kysyn japaniksi onko tyttö japanilainen. Hän vastaa olevansa kiinalainen, jolloin suurella vaivalla saan palautettua mieleen jotain kiinankielistä, ja kerron että tulin muutama päivä sitten Kiinasta. Ehkä mä vain kuvittelen, mutta ilmapiiri tuntuu heti lämpimämmältä, ja keskustelu sujuu loppuillan englannin, kiinan ja japanin sekoituksella.

"Sisäovella" vaihdamme kengät sisätossuiksi ja astun suoraan keittiöön. Ei hassumpi. Keittiön toisella puolella on tyhjä huone, josta avautuvat japanilaiset ovet... noh, tällaiseen huoneeseen:

Olohuone eli mun huone.

Katselen kiinnostuneena ympärilleni kun kiinalaisnainen ja työläisherra puuhaavat japanilaisen rauhalliseen tapaan takan (!) ja pedin laittamisen parissa. Hetkessä takassa rätisee lämpöinen tuli, ja pian mulle sanotaan että kaikki on valmista jos haluan käydä peseytymässä. Sokkeloimme kolmen käytävän ja neljän huoneen läpi pieneen, lämpimään suihkuhuoneeseen, jossa mua odottaa höyryävä kylpyamme! Voi hyvänen aika... En ole vielä tavannut muita talossa olijoita, joten en tiedä kuinka monta kylpijää mun jälkeen vielä tulee, yritän olla nopea mutta kyllä nousee kielen päälle taas ii kimochi~~ kun uppoudun kaulaani myöten kuumaan veteen.

Kylvyn jälkeen löydän, ihme kyllä, tieni takaisin olohuoneeseen (vaikka yritänkin mennä sisään vääristä ovista, eh :D), jossa mua odottaa lasi japanilaista punaviiniä, kupillinen maitoteetä ja pannullinen japanilaista vihreää teetä sekä muutama keksi. Jutustelemme hetken, kiinalainen tyttö esittelee paperin kanssa nimensä (WW) sekä antaa sähköpostiosoitteensa ja puhelinnumeronsa. Hän pahoittelee kovasti sitä, että joudun nukkumaan täällä yksin, talossa ei ole muita, mutta että he (työmies ja hän) palaavat aamulla puoli yhdeksältä. Kun vakuutan, että selviän yöstä yksin, he toivottavat hyvää yötä ja lähtevät. Sammutan tv:n, juon teetä ja kuuntelen hiljaisuutta. Nautin.

Kahdentoista aikaan totean että olisi pitänyt jo mennä nukkumaan ja hautaudun peiton alle. En tiedä miten olen vielä yhden aikaan niin hatarassa unessa, että herään ääniin paperiseinien toiselta puolelta. Joku nousee seisomaan ja ottaa muutaman varovaisen askeleen. Lattia narahtaa. Kestää kymmenen sekuntia kun yritän keksiä miten tilanne on mahdollinen, mutta äkisti muhun iskee paniikki: talossa ei varmasti pitänyt olla ketään. WW ja ystävällinen vanha herra lähtivät autolla toiseen paikkaan. Mutta mitä jos ystävällisen näköinen vanha herra ei olekaan ystävällinen? Mitä jos seinän takana on koko illan ollut joku jolla on pahoja aikeita. Makaan paikalleni jäykistyneenä ja kuuntelen. Kuulen vielä pari kertaa jotakin epämääräistä, mutta pitkän aikaa on hiljaista. Käyn läpi mahdollisia vaihtoehtoja; mitä tehdä jos joku hyökkää kimppuun. Mulla ei ole lähistöllä mitään muuta kättä pidempää kuin tietokone ja kamera. Rahaakaan mulla ei ole kovin paljoa, mutta jos henki säästyy niin eipä ole väliä vaikka kaikki menisi. Eikä harmita tietokonekaan, olisipahan vähemmän kannettavaa, mutta valokuvista en haluaisi luopua. Odotan. Ja vaikka kuinka yritän rentoutua, sydän hakkaa ja mä tärisen. Yritän vakuuttaa itselleni, että jos joku haluaisi tehdä jotain, se olisi jo tehnyt. Mutta jos se kuuli kun reagoin askeliin, kuuli kun nielaisin, ja odottaa että nukahdan uudelleen. Yritän nähdä varjoa paperiseinällä, mutten erota mitään. Kymmenen minuutin odottelun jälkeen kysyn varovasti japaniksi, are... dare ga imasu ka?- kuka siellä? Ei vastausta. Ei pihahdustakaan. 

Nousen kiireesti, vedän housut jalkaan ja etsin herrasmiehen aiemmin esittelemän taskulampun käteeni. Shitsureishima~su kuiskaan hiljaa, ennen kuin avaan viereiseen huoneeseen johtavan oven. En näe mitään. Kolmen kymmenen sentin päässä on pitsiverhot ja niiden takana lasiseinä, jonka toisella puolella näkyy valoa. ano~, onko siellä ketään? 

Vihdoin ymmärrän heijastuksista sen verran, että valo tulee taskulampusta. Lasin toisella puolella on [jälleen yksi] sisäpiha. Ulkona ei näy liikettä. Rauhoitun hiukan, ja käyn uudestaan levolle. Puoli tuntia myöhemmin olen edelleen valveilla, koska odotan kuulevani lisää askelia. Lopulta etsin repusta nappikuulokkeet ja kuuntelen musiikkia aamuun asti heräillen välillä kappaleen vaihtumiseen. Aamulla herättyä enää pelota - tietenkään. Yöllä on ihan toisenlaista, kun tajuaa olevansa keskellä ei mitään paikassa josta ei tiedä mitään, ketään ei ole lähistöllä auttamassa eikä mulla ole mahdollisuutta ottaa yhteyttä kehenkään.

Ystävälliset auttajani palaavat aamulla. Kuulen, että talo on 300 vuotta vanha, ja että vanha herra asuu siinä yksin. En saa selitystä askelille. Aamiaista mutustaessa (kyllä, sekin tuotiin mulle pöytään) mulle selviää, että "työmies" on todellisuudessa bisnesmiehiä, WW:n pomo. WW saa päivän vapaata, jotta voi näyttää mulle kaupunkia, ja niin hurautetaan Kuroshigin vanhaan kaupunkiin turistialueelle, käydään ihastellaan sakuraa, kivassa kahvilassa, tutkitaan taidemuseo, saan lahjaksi suklaaherkkuja maapähkinäpikkupuodista ja päätetään kierros lounaalla niin hienossa ravintolassa että mua vähän nolottaa mun arkiset vaatteet. Enkä saa maksaa mistään mitään. Pomo tulee työpäivän jälkeen hakemaan meidät; mun tavarat on autossa valmiina niin että pääsen suoraan jatkamaan hitsuhaikkua kunhan mut viedään ensin eki:lle, "asemalle" eli parkkipaikalle highwayn varrelle.

Kurashiki, vanhan kaupungin laidalla

Kurashiki, pottery store eli valujuttuja

Kurashikin Alko

Kurashikin kukkasia

Kurashiki, japanilainen lounas.

Mä ymmärrän japaninkielisestä keskustelusta, että Kyotoon olisi vaikea liftata ja että juna olisi parempi, ja siispä totean että ei huolta, kyllä se onnistuu. Mulle ei vastata mitään, keskustelu soljuu sujuvasti eteen päin muista aiheista, ja kohta ollaan asemalla - mutta eipä vaan mitenkään autojen pysähdyspaikalla vaan rautatie-asemalla. Ja mitäs mä siihen, en voi siinä vaiheessa enää pyytää että viekääs mut nyt liftaamaan. No, maksetaan junasta, ei se nyt niin kallis voi olla vaikka liftaaminen onkin hauskempaa; WW saattaa mut automaatille mutta en saa ostaa lippua vaan WW ostaa, sekin on lahja pomolta eikä lahjasta voi kieltäytyä ja äkkiä mulla on kädessä lippu Japanin kalleimpaan junatyyppiin, extrasuperhypershinkanseniin eli Nozomiin (ainoa juna johon Japanin reilipassi ei kelpaa, niin hieno se on). Mut saatetaan laiturille ja odotetaan junan tuloon asti, katsotaan että pääsen varmasti oikeaan vaunuun vaikka koetan vakuutella että hyvin tämä menee ja selviän kyllä; ja juuri ennen lähtöä mun käteen tökätään vielä pussillinen leivoksia "päivälliseksi", ole nyt varovainen ja nauti matkasta, ihana kun kävit ja toivottavasti tavataan vielä.

Ja mulla
ei
olisi ollut antaa
kuin
jämäpaloja
rosoista, kulunutta
Fazerin suklaata
enkä
antanut sitäkään.


Pääsin onnellisesti - ja nopeasti - Kyotoon. Turisti-infosta neuvottiin mulle reitti hostellille, bussikuski huolehti että jään kyydistä oikealla pysäkillä (kun siis rinkan kanssa nolona änkesin eteen sanomaan että mä en nyt oikein ymmärrä tästä kartalta että minkä nimisellä pysäkillä mun pitäis jäädä), ja hostellin (Khaosan Guesthouse) henkilökunta oli loistavaa ja Kyotoon tulosta oli hyvä fiilis. Istuin koneella näitä juttuja kirjoittaen ja yhtälailla henkilökunnan ja erinäisten matkailijoiden kanssa jutellen yö-yhteen asti. Ja nukkumaan mennessä olin iloinen sitä, että huoneessa nukkui kolme muuta ihmistä, ja seinän takana molemmin puolin monta lisää, niin että ei tarvitsisi herätä ääniin joita ei pitäisi kuulua... :) Niin päättyi mun liftausreissu Japanissa ja tuumailin, että ensikerran en osta juna- enkä reilipassia, vaan otan mukaan jotain mitä voin antaa ihmisille muistoksi ja liftailen paikasta toiseen. Ja opettelen olemaan napakampi niin etten ole vaivaksi silloin kun kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaan...

Hitsuhaikku - peukalokyydillä Japanissa (osa I)

Jeah, selvisin liftaamalla Shimonosekistä Kyotoon! Melkein.

Kaikki alkoi siitä, kun cs-hostini neuvoi mulle himpun verran väärän paikan. Paikalta pääsi kyllä liftaamaan, mutta ei pohjoisen suuntaan Kyotoon vaan etelään Kyuushun saarelle. Eh. Mä pähkäilin aikani, mutta päättelin, että jos liftaan ensin Kyuushulle, voin sitten heti sillan ylitettyäni nousta kyydistä ja kävellä [moottori]tien toiselle puolelle - pakkohan siellä on alikulku tai jokin vastaava olla.

Mut otti kyytiin kaksi ei-paikallista miestä, jotka lopulta ymmärsivät, että vaikka olen menossa Kyotoon, haluan silti mennä ensin vähän aikaa väärään suuntaan ja jäädä pois heti kun mahdollista. Mulle tarjottiin tölkkikahvia (kylmää koska sanoin, ettei mulla ollut kylmä, olin ehtinyt seisonua vasta viitisen minuuttia) ja kyseltiin kohteliaasti mistä olin tulossa ja mihin menossa ja niin päin pois. Ystävällisiä herroja ja - niin kuin monta kertaa myöhemminkin matkan aikana - hämmästyin siitä miten paljon ymmärrän ja osaan puhuakin... Kyuushulle päästyä kävi ilmi, että moottoritieltä ei ihan niin vain poistutakaan. Pysähdyspaikka oli viisi kilometriä sitten, nyt ajellaan tunneleita pitkin ties minne.

Eeeh! Herrat tekivät aikamoisen lenkin ajaessaan ensimmäisen poistumisrampin kautta takaisin päin etsiessään paikkaa, josta avuton ulkomaalainen saisi hyvin kyydin Kyotoon. Ja kun sopiva paikka löytyi, herrat vielä selittivät mulle ilman mitään kiirettä, millaisia rekisterikilpiä [varustettu prefektuurien nimillä] mun tulisi etsiä jotta pääsisin mahdollisimman lähelle Kyotoa. He etsivät vielä sopivan autonkin, ja vasta monien taichoubu desu -vakuuttelujen jälkeenhe jättivät mut omilleni odottamaan auton omistajan tuloa. ...jota en tosin jaksanut odottaa vaan käpsyttelin risteyksen lähelle kyytiä odottelemaan.

Toinen lifti oli mut 20 min odottelun jälkeen kyytiin poiminut herra, joka pahoitteli, että matkaa vain vajaan tunnin verran eteen päin. Hyppäsin silti kyytiin ja sain kouraani lämpimän kahvitölkin, kun keskustelunavauksena aloitin että 'onpas vähän kylmä tänään'. Ajettiin iso osa matkasta hiljaisuuden vallitessa; osasin vastata kaikkiin kysymyksiin mutta en esittää ainuttakaan - mun kielitaito on vielä toistaiseksi paljon vahvemmin korvissa kuin kielenpäällä. Matkamuistoksi sain herran käyntikortin ja ystävällisen tiedon, että voimme tavata myöhemmin hänen tultuaan Kyotoon. Tää vaikuttaa näin sanottuna jotenkin epäilyttävältä, mutta kyseessä oli vanha herrasmies joka halusi auttaa ulkomaalaista, no worries :D

Tän kyydin jälkeen odottelinkin aikamoisen tovin, ehkä tunnin verran vesisateessa [japanilaisen mittakaavan mukaan] pienehköllä huoltoasemalla, ja totesin että ilmeisesti kannattaisi joskus kieltäytyä kyydistä, jos kohde on piskuinen paikka josta et ole kuullutkaan. Jotenkin palautu Jukka-veli mieleen, tuli sellainen olo että mulle olisi selitetty että näin ei kannata tehdä... Mutta mikäpäs siinä kun oli riittävästi vaatetta, hyvin aseteltu rinkka joka ei painanut hartioita sekä kuoritakki ja sateenvarjo - lauleskellen meni. Viimein lähistölle pysähtyi musta, iso auto tummennetuilla laseilla, ja ratintakana oleva nainen huuteli että ovat menossa vain vähän matkaa mutta että jos haluan tulla niin sopii tulla.

Tästä mun tarina vasta alkaa, joten jaan jutun kahteen osaan joista toinen yrittää julkaistua huomenna - muutaman kuvan kera.

Saavuin Kyotoon tänään illan suussa, aikaa täällä kuluu täysi viikko. Mulla on pari CS-kaveria jotka meinaan tavata huomenna ja ylihuomenna, samoin pari suomalaistuttua joiden kanssa ei olla sovittu mitään tarkempaa. Elämä täällä vaikuttaa helpolta, turisti-infosta mulle selvitettiin bussi jolla pääsin helposti hostellille, ja hostellilla puhutaan englantia O.o En tosin ole enää oikein tietoinen siitä mitä kieltä puhun, oli kyseessä englanti, japani tai kiina... Ei tarkoita sitä, että kaikki tulisivat sujuvasti vaan sitä, että kaikki tulevat yhtäaikaa ja vuorotellen niin että en ole aina ihan lauseen sanottuani varma, käytinkö yhtä, kahta vai kolmea kieltä :D Mutta hauskaa on ollut ja kaikki hyvin, vaikka viimeyönä pelkäsinkin ensimmäistä kertaa elämässäni niin että sydän hakkasi ja tärisin kauttaaltaan... Tästä lisää ensikerralla ^^

Lisään tällä kertaa vielä yhden kuvan Shimonosekistä - yksi mun suosikeista vaikka pienellä vaivalla ja puolella lisäminuutilla kuvasta olisi saanut vielä paljon paremman...

Shimonoseki, 'tulivuori'

Välietapilla Shanghaissa

Nää terveiset äitille ja muille ketä mun kuulumiset kiinnostaa 

- sisältää vähänlaisesti muuta infoa kuin kuulumisia ja tietoa tulevista päivistä.

Siis uskomatonta: mä en saa edes kämäisiä (hyvä on ei ole kämäisiä ihan on aifounilla otettuja mutta vähän on suttuisia kumminkin) kuvia tältä illalta ladattua blogiin. Mulla on jo toista viikkoa ongelmana, että kuvat ei lataudu loppuun asti vaan latauspalkki surraa edes takaisin nollan ja viidenkymmenen ja seitsemäntoista ja nollan ja kahdeksankymmenenseitsemän ja kuudenkymmenen ja nollan ja viiden ja nollan välillä. Ja se surraa vaikka puoli tuntia. Niin että ei ole kuvia. Olen pahoillani. Oon yrittänyt neljänä eri päivänä useempia kertoja, mutta ei ota onnistuakseen. Seuraavaksi yritän facebookia, johon en kyllä aio laittaa muuta kuin kämäisiä kuvia ^.^ Niin että tervetuloa sitten matkan jälkeen katsomaan kuvista miltä näytti ja mitä näin.

Saavuin Shanghaihin, kuten facebookiin jo päivitinkin mutta kerrotaan nyt täällä äitille ja isillekin (ja niille muutamalle muulle viisaalle jolla ei ole facebookia): kiinankieltä taidan jo sen verran, että kun onnistuin ajattelemattomuuttani ostamaan junalipun väärälle päivälle - viikkoa liian myöhään, sellaiselle päivälle jolloin mun pitäis jo olla Japanissa - niin osasin mennä lippuluukulle (ensin tietenkin väärälle, koska kirjoitettu kieli ei oo vielä ollenkaan hanskassa) ja palauttaa väärän lipun ja ostaa tilalle edullisemman lipun sellaisella pedillä jolla halusin. Ja koko sölkötyksen aikana käytin elekieltä ainoastaan osoittamaan sanaa 'peti', koska osasin sano "halpa" (kiertoilmaisu hard sleeperille) ja "ala". Ja sain jähmeäkasvoisen virkailijanuorukaisen hymyilemään mun selvitykselleni lämpimästi.

Shanghai on... no, niin kuin muutkin isot kaupungit. Kyllähän te tiedätte, kaikki ne on jotenkin samanlaisia. Ajattelin jopa tänään metroaseman portilla hostia odottaessani, että tää katu voisi olla Helsingissä - vaikka Hesa onkin ehkä hiukan vaatimattomampi. Kyltit vaan on eri kielellä. Ja kaikilla on mustat tai oranssiksi värjätyt hiukset. Mutta tää poikkeaa niin kaikin tavoin siitä Kiinasta, jota näin viimeisen parin, kolmen kuukauden aikana. Liikkuminen on täällä selvästi kalliimpaa; metro maksaa 4 yuania/ matka (Kunmingissa bussilippu on 1 - 2 yuania ja bussikortin omistavat voi matkustaa yhdellä leimauksella tunnin). Tai masiina antaa lippuja kolmesta kuuteen yuaniin, mutta ilmeisesti yleisin hinta on neljä. Mikä täällä metrolla liikkuessa on epäkätevämpää verrattuna aiempien käyttämieni kaupunkien metroihin on, että täällä "linjojen risteyksissä" pitää aina kävellä hurumycket päästäkseen toiselle linjalle. Ainakin Hongkongissa vaihtolinja on aina vastapäätä niin, ettei tarvitse edes mennä rullaportaita ylös. Hen fangbiàn - erittäin kätevää. Mutta tuleepahan edes vähän käveltyä.

Mitähän muuta. Couch surffaaminen eli sohvasurffaus on jees. Tosin mulle tulee paineita siitä kun host on niin mukava enkä oikein tiedä mitä täältä kaupasta ostaisi sille kiitokseksi. Ja hostin kämppiskin tulee kotiin väsyneen päivän jälkeen ja ensimmäisenä huolehtii siitä oonko saanut lounasta ja kaivaa kassistaan mulle vege-baozin. Päivän laiskoteltuani lähdin ulos, ja vietettiin ilta hostin ja hänen työkaverinsa kanssa. Kävi ilmi, että Shanghaissa on vaikeampaa löytää lihatonta ruokaa kuin Kunmingissa, ainakaan jos ei ole perehtynyt asiaan. Huomenna tapaan paikallisen couch surffarin joka lupasi viedä löytää mulle vegepaikan <2. ...Mut hassua, miten suurkaupungissa - niin täällä kuin Hongkongissakin - kasvisruoan löytäminen on vaikeampaa. Parempi elintaso vähentää kasvisten syöntiä...?

Ilta päättyi - ah ja lol ja naur ja kyllä häntä heilui: animeputiikkiin. Räpsittiin kuvia ja olin kuin paraskin kiinalainen turisti (mulle olisi riittänyt vähempi määrä räpsyjä mutta poseerasin aina pyydettäessä ja otin hetkestä kaiken huvin irti). Oi One Piece. Tuli ikävä ystäviä. The only problem is that... they are not real. ^.^

Huomenna aion [on pakko] olla vähän tehokkaampi; pitää ostaa Japanin reilipassin (ei voi ostaa maan sisältä), ja lisäksi pari ihmistä, ránhòu palaan hostin kotiin päivälliselle, kahdeksalta hosti saattaa mut juna-asemalle ja 9.46pm lähden yöjunalla 20 tunnin matkalle kohti Yantaita. Alapetillä. Vihdoin. Tähän asti kaikki on ollu keskipetejä, joilla ei mahdu istumaan, joten selkä on parin viikon jälkeen uskomattoman jumissa. Ja pakarat. Ja jalat ja hartiat ja käsivarret; kaikki paikat jotka vaan voi mennä huonoista asennoista jumiin.

Saavun Yantaihin lauantai-iltana kuuden maissa. Tää kahdenkymmenen tunnin huvimatka maksaa muuten vajaan 340 yuania (eli reilun 40 €); kuulin että lentoja Yantain lähelle saisi alle 300 yuan. No, menneitä on turha murehtia, enkä mä vielä oo ehtinyt liiaksi väsyä junamatkailuun. Vaikka junassa se tuskallinen kielitaidottomuudesta johtuva aika, jona joutuu tuntemaan olonsa typeräksi ja muita vaivaavaksi, ja joutuu pinnistämään kaikkensa ymmärtääkseen ja tullakseen ymmärretyksi, onkin pidempi kuin lentokoneessa, niin oon kyllä lentänyt tälle reissulle jo ihan liikaa. Nyt on parempi hankkia junakokemuksia ^^

Mieltä tulevaisuuden suhteen helpottaa se, että majoitus - ei yhtään yötä hostellissa tai vastaavassa - on selvillä ensi kuun alkuun saakka. Ensin Yantaissa velikullan luona, sitten Qingdaossa tämän hetkisen hostini tutun "luona" (saan kuulemma asunnon kokonaan haltuuni), ja Japanissa paikallisen hostiherran luona, joka on matkustanut joskus Suomessa ja toivottaa viestien lopussa iloisesti "moimoi" tai "moikka" ^.^ Niin että hianosti menee. Eipäs tässä muuta; kello näyttää 20 vaille 1 yöllä, parempi hipsiä punkan puolelle.

PS. Asia, joka on saanut mut Kiinassa hämilleni on, että mä voin mennä nukkumaan pesemättä hampaita O.O  En jaksa selittää syitä sen enempää, mutta olen todennut, että matkustaessa sitä oppii itsestään kaikenlaista uutta...

* * *

Jälkilisäys: kuvia Shanghaista

OSA I: Shanghai by night

Kuva: Linda

Kuva: Linda

OSA II: Minnan lempikauppa Shanghaissa, eh....

 

Ja summa summarum, kuva jonka hostini laittoi (eh, kysymättä tai edes kertomatta mulle....... :D - sain kuvan kämppikseltä, jolle hosti asiasta kertoi) jollekin sivustolle, en muista enää mihin liittyen:

Laskujen maksamisesta kuulumisiin

Odottelen kämppistä kotiin tulevaksi. Ei sillä, viihdyn kyllä ilmankin, mutta netti olis kiva.

Kiinassa laskujen maksaminen hoituu vähän eri systeemillä kuin Suomessa. Siinä missä kotomaassa lasku pudotetaan postiluukusta tai sen saa kätevästi sähköpostiin tai maksun voi vielä kätevämmin laittaa suoravelotukseen, Kiinassa ...noh, kaikki on toisin. En ole ollenkaan perillä vielä kaikista koukeroista, mutta tiedän, että läjä käsinkirjoitun kuitin näköisiä lappusia löytyy aika ajoin asuinrakennuksen sisääntulon luota seinille kiinnitettyinä. Jokainen poimii näistä lippulappusista omansa ja käy maksamassa esimerkiksi vesilaskunsa sopivassa äföörientoimituspaikassa, joka voi olla esimerkiksi apteekki. 

Mulle tällä ei ole ollut suurta merkitystä tähän asti, koska paikallinen kämppikseni on hoitanut tällaiset aföörit meidän molempien puolesta. Vaan nytpä onkin käynyt niinnotta kuukausittain etukäteen maksettu netti on kämppiksen poissa ollessa "vanhentunut", ja alkanut kuukausi pitäisi käydä maksamassa paikassa X tietojen X (plus tietysti jonkinlaisen kielitaidon) kanssa. Ja mulla ei ole tietoa paikasta X enkä ole toistaiseksi ollut niin vieroitusoireinen että olisin viitsinyt tehdä asialle mitään. Sitä paitsi kämppiksen piti tulla takaisin jo viimeistään viikko sitten, joten odottelen tässä että päivänä minä hyvänä Joku Muu hoitaisi asian puolestani :B Vaikka mulla onkin niin naurettavan paljon itse luottamusta (ja etenkin luottamusta ympärillä oleviin ihmisiin), että uskoisin saavani hoidettua asian jos vaan haluaisin joskus lähteä ulos.

Määoonnääsviihtynyt erinomaisen hyvin sisällä. Tähän liittyy osittain se seikka, että jo viidettä päivää vatsani päästelee kummallisia rolisevia ja kurluttavia ääniä joiden seuraumuksena olen oppinyt ymmärtämään sanonnan "vatsa kuralla" todellisen merkityksen. Onni onnettomuudessa on, että jälleen kerran ongelma on sen verran pieni, että olen esimerkiksi kyennyt ongelmitta matkustamaan bussissa kaksi tuntia. En kuitenkaan ehdoin tahdoin halua lähteä kaupungille haahuilemaan, koska kaikenlainen liikkuminen saa vatsan toimimaan entistä vikkelämmin! Viikonloppuna ehdin testata huò xiāng zhèng qì jiāo náng:ia eli kiinalaista rohdosvalmistetta josta jo aiemmassa blogi-tekstissä mainitsin, mutta kaksi ensimmäistä pilleriä eivät tuntuneet tuovan vaivaan minkäänlaista helpotusta, niin että hyvänä farmaseuttina mutta huonona potilaana lopetin lääkkeen käytön siihen... Seuraavaksi voisin kokeilla jo ainakin kahdella aiemmalla matkalla turhaan mukana raahattuja Loperamideja, joille tosin täytyisi heittää käyttöohje ulkomuistista koska paketti on aikaa sitten kadonnut enkä nyt[kään] jaksa käyttää aikaa ohjeen etsimiseen netistä. 

Mitähän muuta. Kiinasta alkaa pikkuhiljaa löytyä ihmisiä joita voisi kutsua ystäviksi. Ja kielikin - vaikka kaukana Osaamisesta vielä ollaankin - alkaa olla jo sen verran hanskassa, että kaupassa käynti luonnistuu melkein mutkattomasti. Puhuminen on tosin edelleen yhtä hidasta, ja kun koululle tullessa kysyn keittäjältämme onko tänään lounasta (nyt loma-aikana ei läheskään aina ole), alan jo bussissa miettiä mitä sanoja käyttäisin, että kysyminen itse tilanteessa sujuisi vähemmän takkuisesti. Mutta hui kamala miltä tuntuu huomata, että mulla on seitsemäs viikko - seitsemäs kirjan kappale menossa. Vastahan mä aloitin! Ja se, että viikot alkaa olla vähissä, tarkoittaa myös sitä, että aika alkaa olla vähissä. Jää mulle onneksi hyvät pari viikkoa matkustella opiskelujen jälkeen kun nyt tehdään vähän tiheämmällä tahdilla lomista huolimatta. 

Tällaista tänne. Erinomaisen hengissä ja hyvävointisena jään odottelemaan lauantaisia raketinräjähdyksiä sekä tuumailemaan, mitä teille seuraavaksi kertoisin elämästä täällä.